1700-luvulla heränneestä kiinnostuksesta kirjan ulkoasuun seurasi muun muassa kirjaintyyppien, koristeiden ja kuvien kriittinen arviointi ja uudistaminen. Typografian ilmaisuvoima tajuttiin, sen ja kuvituksen avulla voitiin ilmaista paljon sellaista, mitä tekstissä olisi ollut mahdoton sanoa. Vuosisadan lopulla uusklassinen ihanne vaikutti myös typografiaan, koristelu hävisi ja painetun sivun kauneuden todettiin nojaavan ensisijaisesti paperin ja painopinnan väliseen vuorovaikutukseen.
didot
Teollistumisen vuosisadalla standardointi tuli kirjapainoihinkin. Kirjakkeiden koko haluttiin vakiinnuttaa ja täten saada ne keskenään yhteensopiviksi. Ensimmäinen yritys määritellä kirjaimen koko tehtiin Ranskassa 1723, mutta se jäi vielä epämääräiseksi. Kirjanpainaja Pierre-Simon Fournier ehdotti 1737, että kirjakkeille määriteltäisiin oma mittayksikkö, typografinen piste. Fournier ei kuitenkaan kiinnittänyt pistettä mihinkään olemassa olevaan mittaan. Vasta François-Ambroise Didot teki sen, hän liitti typografisen pisteen käytössä olevaan mittaan, kuninkaan jalkaan, ja näin typografisen pisteen kooksi saatiin 0,3759 mm.
Didot’n perhe ja ranskalainen typografia
Kirjat noudattivat vuosisadan yleisiä tyylivaihteluita. Rokokoo-kirjan sivut somistettiin nauhoilla, ruusukkeilla ja koristevinjeteillä. Uusi estetiikka vaati myös uudenlaiset kirjaimet, ja Pierre-Simon Fournier muotoili ensimmäiset rokokookirjaimet perinteisten garamondien ja grandjeanien tilalle.
Rokokoon epäsymmetriset koukerot saivat pian väistyä uusklassisten, puhtaiden muotojen tieltä. Pompeijin ja Herculaneumin löytyminen näkyi typografiassakin, kreikkalaisen antiikin "jalon yksinkertaisuuden ja hiljaisen suuruuden" elementti liitettiin myös kirjoihin.
baskerville
Englantilainen John Baskerville kuului 1700-luvulla ensimmäisiin, jotka näkivät kirjan typografisena kokonaistaideteoksena. Baskervillen mukaan typografia taiteena rakentui korkeatasoisen paperin, täydellisen harmonisen kirjaimen, kestävän musteen ja rauhallisen ja väljän asemoinnin varaan. Baskervillelle kirjan sivu oli majesteettinen graafinen taideteos, johon ei kuulunut ylimääräinen koristelu. Baskerville muotoili myös uudenlaisen antiikvakirjaimen, jossa oli piirteitä antiikin klassisesta kirjaimesta.
Baskervillen pseudoklassinen antiikva
1700-luvun puolessa välissä Turussa oli ollut käytössä Saksasta tilattuja rokokoo-henkisiä kirjaimia, mutta jo 1760-luvulla Saksasta saaduissa kirjaimissa oli nähtävissä uusklassisia piirteitä. Vuosisadan loppupuolella kustavilainen tyyli alkoi näkyä turkulaisissa painotuotteissa. Fraktuura oli edelleenkin kansalle tarkoitetun kirjallisuuden kirjain, sen sijaan sivistyneistölle tarkoitetussa kansankielisessä kirjallisuudessa alettiin Turussakin jo käyttää antiikvaa.
