Barokin propagandistinen, voimakkaasti vaikuttamaan ja vakuuttamaan pyrkivä kulttuuri-ilmapiiri heijastuu aikakauden kirjoissa monin tavoin, muun muassa nimiösivujen tekstirunsautena ja yksityiskohtaisena allegorisena kuvituksena. Barokin suuruutta ja valtaa palvovassa kulttuuri-ilmapiirissä renessanssin klassiset ihanteet, tyyneys ja harmonia saivat väistyä. Suurten ideoiden esittämiseksi tarvittiin tekstiä ja voimakkaita kertovia kuvia.
Torquato Tasso, La Gerusalemme liberata. Genova: Stampata per Giuseppe Pavoni ad instanza di Bernardo Castello 1617.
Jeremias Drexel, Der verdammten fewrigen immerwehrende Höll-gefängnüs. Köln: J. Friessem 1684.
TYYPILLINEN SAKSALAINEN KUPARIKAIVERRUSNIMIÖ - FRONTISPIISI. Christoph Welhammer, Susanna die Keusche. Nürnberg: W. Endter 1639
Hieno barokkikirja oli tyypillisimmillään suurikokoinen kvartto, jonka leveä hahmo vastasi barokin muotoihanteita. Kvarttokokoiseen nimiösivuun saatiin myös mahdutettua paljon tekstiä. Barokille tyypillisten pitkien ja seikkaperäisten nimekkeiden oheen mahtui vielä monta teosta ylistävää koukeroista lausetta. Renessanssin visuaalisesti rauhalliset, vaaleat nimiösivut puupiirroskehyksineen ja geometrisesti ladottuine nimekkeineen korvattiin rytmisesti ladotuilla pitkillä lauseilla, mainostavilla teksteillä. Nimiösivulla kehuttiin, teoksen ohella, usein myös sekä kirjailijaa että kirjanpainajaa. Tosin uskonnollisten ristiriitojen ja ankaran yksinvaltiuden aikana sensuuri lujitti otettaan, ja usein oli turvallisinta jättää mainitsematta niin kirjailija kuin kirjanpainajakin.
RESPUBLICAE-sarja. Ex officina Elzeviriana 1627-1639.
Barokin nimiösivut täyttyivät pian kokonaan tekstillä, jonka uumeniin teoksen varsinainen nimeke hävisi, nimiösivulle ei myöskään enää mahtunut somistavaa kuvitusta. Tätä puutetta korvaamaan kirjoihin lisättiin uusi, barokkikirjan olemukseen erinomaisesti sopiva, tekstin sisältöä luonnehtiva kaiverrettu, kuvallinen nimiösivu. Nimeke sijoitettiin yleensä sivun keskelle ja sitä ympäröi teoksen sisältöä tulkitseva kuvitus. Klassisten teosten nimiökuvitukseksi vakiintuivat antiikin sankarit, Raamattujen nimiöihin Raamatun henkilöt ja matkakirjojen nimiöt kuvitettiin eksoottisilla "alkuasukkailla". Toisaalta kuparikaiverrusnimiön kuvat saattoivat myös liittyä melko irrallisesti kirjan sisältöön, ja harjaantumattoman silmän oli joskus vaikea havaita kuvan ja tekstin yhteyttä. Kuparikaiverrusnimiötä korvaamaan barokin kirjataiteessa kehiteltiin frontispiisi, tekstiä allegorisesti tulkitseva koko sivun kaiverrettu kuva, joka yleensä sijoitettiin nimiön vasemmalle puolelle. Barokin ajan kirjataiteelliset luomukset, kuparikaiverrusnimiö ja frontispiisi edustivat tekstin aikalaistulkintaa, ne olivat usein, vaikkakaan eivät aina, taiteellisesti korkeatasoisia, aikakautensa parhaiden taiteilijoiden luomuksia. Frontispiisi liittyi myös barokin teatteri-innostukseen, siinä visualisoitiin teoksen tapahtumaympäristö ja luonnehdittiin päähenkilöt, luotiin teokselle lavastus. Frontispiiseistä tuli 1600-luvulla äärettömän suosittuja, ja etenkin Saksassa niiden käyttö oli laajaa.
Thomas a Kempis, De imitatione Christi. Parisiis
Justus Lipsius, Opera omnia. Antverpiae: Ex Officina Plantiniana
Jeremy Taylor, The great exemplar of sanctity and holy life. London
1600-luvun aikana kirjaan vakiintui kaksi nimiösivua, kaiverrettu ja typografinen. Kuitenkin tärkein, nimeke, hävisi näiden nimiösivujen sana- tai kuvarunsauteen. Selvyyden vuoksi kirjoihin alettiin liittää vielä yksi nimiösivu, johon painettiin vain nimeke. Tämän kolmannen nimiösivun tehtävät olivat suunnilleen samat kuin 1400-luvun varhaisten etikettinimiöiden: ilmoittaa selvästi teoksen nimi ja suojata kirjan ensimmäistä, hienointa sivua likaantumiselta. Suojaavan tehtävänsä vuoksi kolmannen nimiösivun suomenkieliseksi nimeksi on vakiintunut likanimiö (saksaksi Schmutztitel, ranskaksi faux-titre, väärä nimiö, valenimiö).
