NIMIÖSIVU. Martin Luther, Auff das vermeint Keiserlich Edict ausgangen im 1531 jare. Wittemberg: Nickel Schirlentz 1531.
Lutherin kirjoitusten ulkoasuun kiinnitettiin tavallista suurempaa huomiota, nimiöt somistettiin usein puupiirroskehyksin. Näitä Lutherin ajan puupiirroskehyksiä pidetään saksalaisen typografian hienoimpana saavutuksena. Kehysten kuva-aiheet vaihtelivat, puhtaan dekoratiivisista aikakauden elämään liittyviin yksityiskohtaisiin kuviin.
Kirjan ulkonainen olemus vakiintui 1500-luvulla. Suurten folianttien ohella vuosisadan alkuvuosikymmeninä alettiin julkaista myös pieniä oktaavo- tai duodeesimokokoisia kirjoja. Syitä kirjojen koon pienenemiseen on monia, tärkeimpiä niistä lienee ostajakunnan laajeneminen vähävaraisiin opiskelijoihin, kirjojen suurkuluttajiin. Pienten, helposti mukana kannettavien, hinnaltaan huokeiden kirjojen painamisen aloitti venetsialainen Aldus Manutius.
Jo 1500-luvun alkuvuosina nimiösivusta kehittyi painetun kirjan olennainen osa. Nimiön keskeisiä tehtäviä olivat edelleen varsinaisen tekstin suojaaminen, suojatun tekstin nimeäminen sekä ostajien houkuttaminen. Tämän lisäksi nimiösivulla alettiin mainostaa kirjan valmistanutta painoa, korostettiin painon yhteiskunnallista merkittävyyttä ja painajan taitavuutta. Muotiin tulleet kirjanpainajanmerkit yhdistivät itseensä monia näistä funktioista. Merkit olivat yleensä taiteellisesti korkeatasoisia, pienehköjä kuvia, jotka sisälsivät erilaisia, joskus vaikeastikin tulkittavia merkityksiä. Usein kuviin liittyi myös mietelause, elämänohje. Tunnetuimpiin nimiösivujen varhaisiin koristeisiin kuuluvat Aldus Manutiuksen emblemaattinen ankkuri ja delfiini-merkki ja pariisilaisen Jodocus Badiuksen kirjapainoa esittävä merkki.
Kirjanpainajanmerkit säilyivät keskeisinä nimiösivun koristeina aina 1540-luvulle asti. Hyvin varhaisessa vaiheessa niitä alettiin somistaa myös puupiirroskehyksin, joihin saatettiin joskus sisällyttää kirjanpainajanmerkkikin. Erityisen kuuluisiksi ovat tulleet varhaiset saksalaiset puupiirroskehykset, joita laativat aikansa tunnetuimmat renessanssitaiteilijat. Varhaisimpiin saksalaisiin kirjataiteilijoihin kuuluu baselilainen Urs Graf. Hänen kehyksissään italialainen abstrakti renessanssiornamentiikka yhdistyi saksalaiseen arkipäivän realismiin. Grafin lisäksi nimiökehyksiä suunnittelivat mm. Dürer, Holbeinit, Hans Baldung Grien, Hans Weiditz ja, suomalaisessakin kirjataiteessa näkyvästi esillä olevat, Cranachin koulu ja Georg Lemberger.
MUOTOILTU NIMIÖSIVU. Notitia utraque cum Orientis... Basel: Froben 1552.
MUOTOILTU NIMIÖSIVU. Albrecht Dürer, Vnderweysung der Messung. Nürnberg 1525.
ARKKITEHTONINEN NIMIÖSIVU. Erasmus Roterodamus, Epistolae breuiores aliquot. Paris: Colines 1531.
ARKKITEHTONINEN NIMIÖSIVU. KEHYKSEN ON LAATINUT URS GRAF. Erasmus Roterodamus, Farrago nova epistolarum. Base: Froben 1519.
Typografiaa käytettiin myös elementtinä nimiösivuestetiikassa. Monet painajat luottivat nimiösivutaiteessaan kirjaintyyppien muodon täydellisyyteen, puhtaaseen valkoiseen paperiin ja ladontamuotoiluun. Renessanssikirjojen nimiösivun taiteellisuus perustui usein geometrisen säännönmukaisesti ladottuun, kuvana hahmottuvaan tekstiin.
Kilpailu lisääntyi kirja-alalla, eikä nimiösivun houkutteleva ulkomuoto yksin riittänyt julkaisun markkinointiin, tarvittiin myös sanoja. Kirjojen otsikot pitenivät kuvaileviksi, nimiösivu kehittyi kustantajan mainoslehtiseksi, jolla oli vain löyhä yhteys kirjan tekstiin. Nimiön monisanainen, teosta ylistävä teksti laajeni ja täytti vähitellen koko ensimmäisen sivun. Tekstimäärän kasvaessa hävisivät kauniit koristekehykset joko kokonaan tai ne korvattiin pienistä typografisista koristeista muodostetuilla kehyksillä. Niiden lisäksi nimiösivua koristi 1500-luvun loppupuolella usein pieni kuva. Sarjaornamenttikehykset jäivät pois käytöstä 1600-luvun alkupuolella, ja nimiösivutaiteessa siirryttiin, kirjankuvituksessa jo yleistyneisiin kuparikaiverruksiin.
