|
Kirjailijasta tulee pääomanomistaja
Johann Gottlieb Fichten artikkeli vuodelta 1793 erotti toisistaan fyysisen kirjan, kirjaan sisältyvät ajatukset ja ideat sekä näille ideoille annetun muodon. Esineenä kirja oli ostajansa omaisuutta, ja ostajat saivat ottaa omakseen siinä esitetyt ideatkin, mutta näille ideoille teoksessa annettu muoto oli kirjoittajan kiistatonta omaisuutta. Tätä henkistä omistussuhdetta ei voinut myydä kenellekään, vaan se säilyi omaisuutena ja oli jopa perittävissä. (Hofmann 2003.)
Kun 1800-luku yhdisteli romantiikan luoman nerokultin ja luonnonoikeudelliset periaatteet, päädyttiin määrittelyyn, jonka mukaan kirjoittajan yksilöllinen erikoislaatu, teoksen sommittelun ainutkertaisuus ja siinä esitettyjen ajatusten yksilöllisyys oikeuttivat puhumaan tekijän henkisestä omistusoikeudesta teokseensa. Nerouden korostus palveli sekä kustantajien että kirjailijoiden etua. Henkisessä omaisuudessa nähtiin jopa syvemmin henkilökohtaista kuin aineellisessa omaisuudessa. Tavara voitiin helposti siirtää omistajalta toiselle, mutta henkinen omaisuus oli erottamattomasti yhteydessä sen luoneen henkilön yksilölliseen henkiseen voimaan.
Uusi estetiikka ja omistusoikeus kulkivat käsi kädessä. Kyse ei ollut pelkästään siitä, että estetiikan uusi orientaatio, kirjailijayksilön voimakas korostaminen, olisi johtanut tekijänoikeuden määrittelyyn. Kuten Fritz Gutbrodt on huomauttanut, asia oli pikemminkin päinvastoin. Omistussuhde, copyrightin idea, edellytti taiteilijan omaperäisyyden ja erikoislaadun korostamista. (Gutbrodt 2003.) Joka tapauksessa molemmat edellyttivät vastavuoroisesti toisiaan.
URN:NBN:fi-fe20031627
|
|