|
|||||||||||||||||||||
Mikä on tekijä?
Moderni yksilön ylösnousemus on pystytty kuvailemaan koko laajuudessaan oikeastaan vasta viime vuosikymmenillä, kun 1700-luvulla luotu ajatusrakennelma on alkanut järkkyä. Roland Barthes puhui 1968 "tekijän kuolemasta", Michel Foucault esitti seuraavana vuonna tunnetussa esseessään kysymyksen "mikä on tekijä?" He pyrkivät tekstien pitkän historian valossa asettamaan kyseenalaiseksi valistuksellisen ja romanttisen käsityksen yksilöllisestä tekijästä yleispätevänä totuutena. Barthes ja Foucault lähtivät näin kaatamaan käsitystä, jota työllä ja vaivalla oli rakennettu 1700-luvulta lähtien. Heidän jäljissään on sittemmin kulkenut suuri joukko muita. Asettaessaan kyseenalaiseksi kirjoittajayksilöön sidotun tekijyyden Foucault kehitteli teoriaa tietyn ajattelu- ja puhetavan ensisijaisuudesta eli diskurssista. Kiinnostavasti hän osoittaa, miten tekijyyden asema taiteellisissa ja tieteellisissä teksteissä oli vaihdellut eri aikoina. Keskiajalla tekstejä, joita me nyt nimittäisimme "kaunokirjallisuudeksi" – selonteot, kertomukset, eepokset, tragediat, komediat –, otettiin vastaan, levitettiin ja arvotettiin ilman, että tekijäkysymys olisi noussut mitenkään esille. Sen sijaan tekstit, joita nykyisin nimitämme tieteellisiksi teksteiksi – kosmologiaa ja taivasta, lääketiedettä ja sairauksia, luonnontieteitä tai maantiedettä koskevat – hyväksyttiin keskiajalla vain, jos niiden takeena oli tekijän nimi. "Hippokrates sanoo" tai "Plinius kertoo" eivät olleet pelkästään viittaus tiettyyn auktoriteettiin, vaan myös sellaisen diskurssin tunnus, joka tuli ymmärtää jo todistetuksi. Tieteellisissä teksteissä tapahtui jyrkkä muutos 1600- ja 1700-luvuilla. Tieteellisiä tekstejä alettiin hyväksyä niiden itsensä ansiosta, pysyvän tai yhä uudelleen todistettavissa olevan anonyymin totuuden nimissä. Tieteellisten tekstien liittyminen tiettyyn systemaattiseen kokonaisuuteen teki ne luotettaviksi, ei niiden liittyminen tiettyyn henkilöön, joka oli niiden tekijä. Tekijän funktio häviää, keksijän nimi tarvitaan enää antamaan teorialle nimi. "Kaunokirjallisuudessa" kehitys kulkee päinvastoin. Tekijän funktio nousee keskeiseksi – jokaisen runo- tai romaanitekstin yhteydessä kysytään, mistä se on peräisin, kuka sen on kirjoittanut, milloin se on kirjoitettu, millaisissa oloissa tai millaisen mallin mukaan. Jos eteemme tulee onnettomien sattumien vuoksi tai tekijän tahdosta anonyymi teksti, käynnistyy heti tekijän etsintä. Kaunokirjallinen anonyymisyys on meistä sietämätöntä, me hyväksymme sellaisen ainoastaan arvoituksena. (Foucault 1971, 18-19.) Jo kirjapainotaito oli muuttanut tekijän asemaa. Sekä kirkko että valtio olivat alkaneet vaatia, että kirjan alkulehdiltä oli käytävä ilmi kirjan kirjoittaja ja painaja. Foucault onkin arvellut, että yksilöllinen tekijä juontaa juurensa huomattavalta osin juuri kirjan sensuuriin. Mutta vaikka kirjoilla oli kirjapainokäytännön mukaisesti tavallisesti nimeltä mainittu laatija, hän ei vielä ollut tekijä sanan nykyaikaisessa merkityksessä. Kirjasta ei tullut hänelle pysyvää omaisuutta, vaikka henkensä hän kyllä saattoi menettää tekijyytensä takia. Kirjapainotaidon keksiminen oli tekijyyden ja henkisen omistajuuden kannalta sikälikin merkittävä käännekohta, että nyt oli aikaisempaa paljon helpompi jäljittää, kenestä yksilöstä jokin ajatus oli lähtenyt liikkeelle. Tähän liittyy Robert K. Mertonin usein lainattu paradoksi: omistat idean vasta sitten, kun olet antanut sen muille. (Merton 1980) URN:NBN:fi-fe20031627 |
|||||||||||||||||||||
