|
|||||||||||||||||||||
Kirjoittamisen käsityö
Varhaisissa yhteiskunnissa sanataiteelliseen tekijyyteen ei kiinnitetty juurikaan huomiota. Kansanrunous ja kansantarinat eivät tunteneet "kirjailijoita", vaan välittäjiä ja esittäjiä. Keskiajan tutkimus on eri yhteyksissä nostanut esiin keskiaikaisen kirjoittamiskäytännön luonteen. Tekstin kirjoittaminen ja kopiointi oli käsityötä, jumalallisen ilmoituksen huolellista siirtämistä paperille tai vanhan auktoriteetin kirjoitusten jäljentämistä ja variointia. Kirjoittaminen oli kaiken kaikkiaan taaksepäin katsovaa toimintaa. Jäljittely, jolla nykyisin on huono kaiku, oli avain mestaruuteen. Vanhin oli parasta, teksti saatettiin jopa dateerata vanhaksi, jotta se vakuuttaisi korkeasta laadustaan. Luovalle yksilöllisyydelle ei ollut tarvetta eikä tilausta, se oli suorastaan sopimatonta. Kun tekijyys lopulta uudella ajalla alettiin liittää kirjailijayksilöön, meni vielä aikaa ennen kuin hänet missään mielessä katsottiin teostensa omistajaksi. Tässä kulkee rinnan kahdenlaisia prosesseja: käsitykset henkisestä isyydestä muuttuivat, samoin käsitykset omistamisesta. Onkin tärkeätä erottaa toisistaan kysymykset tekijyydestä ja omistusoikeudesta, filosofis-oikeudellinen ja taloudellinen kysymys. Käsityöläiskäsitys, joka nyt television ja elokuvakäsikirjoitusten aikakaudella on tullut uudelleen ajankohtaiseksi ja myös kiihkeän keskustelun kohteeksi, näkyy selkeästi vielä 1700-luvun ajattelussa. Saksalainen Allgemeine Oeconomische Lexicon vuodelta 1753 kuvailee kirjan hyödylliseksi kapineeksi, jolla voi kätevästi välittää totuuden muiden luettavaksi ja opittavaksi. Tämän tuotteen valmistukseen osallistuvat "oppineet ja kirjoittajat, paperinvalmistajat, kirjasimenvalajat, latojat ja kirjanpainajat, oikolukija, kustantaja, kirjansitoja --. Tästä käsityöstä saavat elantonsa monet ihmiset." (Sit. Hofmann 2003.) Siis melkein kuin lukisi nykyisen elokuvan tai televisionäytelmän lopputekstejä! Vaikka kirjapainotaito oli tuolloin jo vuosisatoja vanha, kirjoittajan ei ollut vielä onnistunut nousta latojien ja sitojien joukosta myöhempään erityisasemaansa eikä saada erityistä sädekehäänsä. Kirjapainon myötä oli käynyt mielekkääksi alkuperäisen ja kopion erottaminen toisistaan. Mutta vasta 1700-luvun lopulla tapahtui jyrkkä murros teoksen liittämisessä tekijäänsä. Muutos alkoi Ranskasta, Englannista ja Saksasta. Englannissa Edward Young kirjoitti käänteentekevässä esseessään 1759, että yksilöllisyyden korostaminen on kirjoittajalle tärkeätä, koska se vahvisti hänen henkilökohtaista omistajuuttaan teokseen. Young erottaa ne, jotka vain lukevat ja kirjoittavat, niistä jotka ajattelevat ja luovat itse. (Young 2003.) Se oli uudenlainen ajatusmalli, josta pian kehkeytyi romanttisen kirjailijanero-ajattelun perusta. Uuden nerous-ajattelun mukaan totuus, viisaus ja järkevyys eivät olleetkaan Jumalalta saatu armolahja, vaan jotakin, minkä Runoilijat ja Taiteilijat itse omassa työssään ja omalla työllään loivat, tosin luonnon antamien lahjojen varassa. Alkoi vahvistua näkemys, että merkittävä viisaus ja totuus pohjautuivat merkittävän yksilön mielikuvitus- ja tunnemaailmaan. Muualta niitä ei voinut noutaa. Ja tällainen yksilöllisyys ja toisaalta oikeus omistaa olivat, kuten pian todisteltiin, mitalin kaksi puolta. URN:NBN:fi-fe20031627 |
|||||||||||||||||||||
