|
||||||||||||||||||
Tiedon tulevaisuus
Humanistit ovat turhaan protestoineet tätä tieto-sanan yletöntä käyttöä vastaan, vaikka perustelut ovatkin vakuuttavia (ks. Niiniluoto, 1989). Data voi olla mitä tahansa koodattua merkkijonoa, sykäystä ja piipitystä. Data välittää informaatiota vain silloin, kun se esiintyy jollakin säännönmukaisella tavalla viestintäkanavassa. Merkkijonoista voi muodostua väitelauseita, jos ne toteuttavat rakenteellisia sääntöjä. Tulkitulla väitelauseella on informaatiosisältö, kun se sulkee pois joitakin mahdollisia asiaintiloja. Informaatiota sisältävät lauseet jakautuvat tosiin ja epätosiin sen mukaan, vastaavatko ne maailmassa vallitsevia tosiseikkoja. Edelleen lauseet ovat hyvin perusteltuja, jos niiden totuudelle voidaan esittää julkisia argumentteja, kuten todistuksia tai havaintoja. Platonin esittämän klassisen määritelmän mukaan hyvin perustellut todet käsitykset ovat tietoa (kreik. episteme; engl. knowledge). Tämä on se tiedon käsite, jota olemme jo vuosisatoja tottuneet käyttämän puhuessamme "tieteellisestä tiedosta", "tietokirjallisuudesta", "tietosanakirjoista" ja "tiedollisesta kasvatuksesta". Kun uusi IT lyö itsensä läpi sähköisissä joukkoviestimissä sekä automatisoidussa tuotannossa ja hallinnossa, syntyy "tietotekniikan" hallitsema kulttuurin muoto, jota voi kutsua "informaatioyhteiskunnaksi". Suomessa tämä ajatus otettiin 1970-luvulla vastaan käännösvirheenä, jonka mukaan olemme siirtymässä jälkiteolliseen "tietoyhteiskuntaan". Eihän siitä, että maailma on täynnä dataa ja joka puolella pursuavaa informaatiota, seuraa vielä mitään tiedon asemasta Platonin antamassa merkityksessä. On toki ilmeistä, että tieteen jatkuvan kasvun myötä myös hyvin perusteltu totuudenkaltainen tieto on suuressa määrin lisääntynyt. Silti muu data on moninkertaistunut vielä nopeammin. Oma epäilyni onkin ollut se, että aidon tiedon suhteellinen osuus kaikesta maailmassa välitetystä informaatiosta on ollut viime aikoina pienenemässä (ks. Niiniluoto, 1986, 1999). Englannin kielessä saattaa nykyään nähdä termin knowledge-based economy ja jopa knowledge society, joilla viitataan tieteellisen tiedon ja tiedepohjaisen teknologian merkitykseen tuotannon ja talouskasvun perustana. Tämä ei kuitenkaan vielä muuta arviota tiedon suhteellisesta osuudesta kaiken "informaatioähkyn" keskellä (vrt. Koski, 1998). Entä 1990-luvun uutuudet, kännykät, tekstiviestit ja internet? Eikö niiden avulla voida välittää entistä enemmän totuudenmukaisia viestejä? Olemmeko niiden myötä siirtyneet informaatioyhteiskunnasta tietoyhteiskuntaan? Kännykkäkulttuuri on lisännyt ennen kaikkea arkielämän paikkatietoa ('Olen bussissa') ja mielipiteitä ('Haluan tavata sinut'). Internet on ikään kuin jättiläismäinen yhdistelmä puhelimesta, radiosta, televisiosta, puhelinluettelosta, myyntiluettelosta, pornolehdestä ja kirjeenvaihtopalstasta. Informaation määrä on valtavasti kasvanut ja sen myötä epäilemättä myös totuuksien määrä on lisääntynyt. Internetin viestit eivät kuitenkaan sisällä perusteluja, joten niiden episteeminen asema riippuu lähettäjän luotettavuudesta. Esimerkiksi meillä on oikeus luottaa koulun opettajaan, tietosanakirjaan ja Suomen tietotoimiston uutisiin, koska näillä tiedon lähteillä on velvollisuus pysyä totuudessa. Internetissä vastuu välitettyjen viestien arvioimisesta ja perustelusta jää pääosin vastaanottajan varaan, koska viestin välittäjän luotettavuudesta ei ole takeita. Internetin chattipalstoista onkin tullut petkutuksen kenttiä, joissa henkilöt voivat esiintyä valheellisilla identiteeteillä. Internet muistuttaa televisiota siinä, että suuri osa sen välittömästä informaatiosta on eräänlaista metatietoa: tiedämme, että herra X on lausunut p, mutta tämä ei auta meitä tietämän, onko väite p totta vai ei. Hubert L. Dreyfus, tekoälyn (AI) kuuluisa kriitikko, on esittänyt uudessa kirjassaan On the Internet (2001) tyrmäävän kielteisen arvostelun internetistä. Hänen mukaansa internet tuo ilmi tekniikan olemuksen: kaikki on tehtävä meille saavutettavaksi optimaalisessa muodossa. Kuitenkin internet rakentaa informaation omaksi virtuaaliseksi todellisuudeksi, joka elää erillään meidän ruumiistamme ja siihen liittyvistä tunteista ja tarkoitusperistä. Tästä ruumiillistumattomuudesta (disembodiment) johtuu Dreyfusin teesien mukaan neljä ikävä seurausta:
Dreyfusin toinen teesi on haaste virtuaaliyliopiston projektille. Onkin selvää, että etäopetus ei ole niin helppoa ja halpaa kuin aiemmin luuloteltiin, vaan se edellyttää opettajan aktiivista kommunikatiivista työpanosta suhteessa suureen opiskelijajoukkoon. On myös uskottavaa, että taitojen oppiminen ja mestarillinen hallinta edellyttää face-to-face kontakteja ja ruumiillista läsnäoloa. Silti Dreyfusin argumentit eivät sulje pois sitä, että tietokoneet saattavat olla erittäin hyödyllisiä apuneuvoja, kun kehitetään tietojen ja taitojen kulttuurista välittämistä. URN:NBN:fi-fe20031597 |
||||||||||||||||||
