« Niiniluoto, Ilkka. Eksyykö humanisti tietoyhteiskunnassa? Julkaisussa Kirja tietoverkkojen maailmassa. Toimittaja Inkeri Salonharju. Verkkojulkaisu. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 2003. Saatavana http://www.lib.helsinki.fi/julkaisut/kirjatietoverkkojenmaailmassa/ ISBN 951-10-1320-6. Artikkelin URN:NBN:fi-fe20031598.


Ilkka Niiniluoto

Eksyykö humanisti tietoyhteiskunnassa?


Uudessa uljaassa tietoyhteiskunnassa seikkailevan humanistin mieleen tulee helposti Pirkko Koskimiehen ja Marjatta Pokelan viisun Ihme ja kumma kertosäe: "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa." Jos ihmiset voivat eksyä asfalttiviidakkoon, miksei myös "tiedon valtateille" tai päättymättömien informaatiovirtojen "verkostoihin" ja "rihmastoihin"?

Omia suunnistusyrityksiäni ovat helpottaneet Kai Ekholmin tapaisten asiantuntijoiden teokset, joissa ymmärrettävästi selitetään, mitä cd-rompuilla, hypermedialla ja muilla informaatioajan ihmeellisillä kapistuksilla voi tehdä (ks. Ekholm, 1994; Ekholm ja Oesch, 1993). On rauhoittavaa todeta, että uusi IT tarjoaa runsaasti välineitä, joita myös humanistit voivat täydellä teholla hyödyntää omiin tarkoituksiinsa (vrt. Niiniluoto, 2003, luku 17). Kirjassani Informaatio, tieto ja yhteiskunta (1989) uskoin, että filosofi voi osaltaan edelleen selkeyttää ja helpottaa asioita osoittamalla, miten tärkeää on erottaa toisistaan sellaiset käsitteet kuin 'data', 'informaatio', 'taito' ja 'tieto' - ja vastaavasti käsitteet 'informaatioyhteiskunta' ja 'tietoyhteiskunta'. En ole vieläkään luopunut tästä vakaumuksesta. Välineiden kehitys - kuten kännyköiden ja internetin läpimurto ihmisten arkielämässä - on kuitenkin jatkuvasti hämmentänyt näitä filosofisia erotteluja.

Lähden tässä kirjoituksessani siitä, että humanistilla on tyypillisesti kolme huolenaihetta muuttuvassa maailmassa. Ensinnäkin hän on kirjan ystävä. Toiseksi hän arvostaa oppineisuutta, tiedettä ja taidetta. Kolmanneksi hän etsii ihmisen parasta. Mitä näille kolmelle ulottuvuudelle on tapahtumassa "tietoyhteiskunnassa"? Kuten tulemme näkemään, vastaukset eivät ole kokomustia tai läpivalkoisia, vaan värivivahteiden monenkirjavia sekoituksia.


Kirjan tulevaisuus

Monet humanistit ovat bibliofiilejä, vanhojen kirjojen ystäviä, joiden keräilyharrastus on yhtä intohimoinen kuin filatelisteilla postimerkkien suhteen. Kirjat ovat artefakteja, joiden sidontaan, painatukseen, kansiin, tekstin ladontaan ja kuviin voi liittyä ihastuttavan hienostuneita piirteitä ja taidokkaita yksityiskohtia. Pölyiset divarit ja kirjastot ovat bibliofiilin unelmien käyntikohteita.

Papyrusrullien ja pergamenttikääröjen jälkeen kirjoja on tekstattu ja painettu paperille. Kirjan painanta on tavallisesti rajannut tekstin muodon lineaariseksi esitykseksi, joka yleensä kulkee vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas. Tämä muotosääntö ei ole kuitenkaan kahlinnut tieto- ja kaunokirjallisuuden tekstien avulla ilmaistuja ajatuksia, eikä se ole asettanut rajaa argumenttien terävyydelle ja kielikuvien eloisuudelle.

Kirjaan sisältyvällä kirjoituksella on (Popperin maailmaan 1 kuuluvan) fysikaalisen ulkoasunsa ohella (maailmaan 3 kuuluva) informaatiosisältö, jonka lukija voi tiedostaa mielessään (eli maailmassa 2). (Vrt. Niiniluoto, 1990.) Tekniikan kehitys on jatkuvasti irrottanut kirjojen informaatiosisältöä sen tallentamiseen ja välittämiseen käytetystä fysikaalisesta alustasta. Teksteistä on tullut digitaalisia merkkijonoja, joita voidaan käsitellä tietokoneen näyttöruudulla ja tallentaa erilaisissa muodoissa. Koneessa olevasta tekstimassasta on myös kätevää suorittaa hakuja. Kustantajat ovat kehittäneet on demand -järjestelmiä, joissa - painoksen varastoinnin sijasta - kirjasta painetaan paperille kappale vasta tilauksen tullessa. Perinteisen kirjan rinnalle on myös luotu elektroninen e-kirja, joka voidaan myydä erillisenä kiekkona tai toimittaa lankaa pitkin asiakkaan koneeseen. Datan sähköinen siirto on tuonut lennättimien ja lankapuhelimien rinnalle faxit, sähköpostin ja kännykät. Jo aiemmin tapahtunut kumous audiovisuaalisissa välineissä (radio, nauhuri, levysoitin, valokuva, elokuva, televisio, video) on tarjonnut mahdollisuuden äänen ja kuvan vastaavanlaiseen käsittelyyn. Yhdistämällä teksti, ääni ja liikkuva kuva saadaan uusia kiehtovia multimedian muotoja, kuten cd-romput, tietokonepelit, internet ja virtuaalitodellisuus.

Yllä kuvattu kehitys on luonut valtavasti mahdollisuuksia taiteen ja tieteen harjoitukselle. On syntynyt uusia avant gardea edustavia mediataiteen muotoja ja niitä ymmärtämän pyrkiviä mediatieteitä (vrt. Ylä-Kotola ja Arai, 2000). Myös perinteiset humanistiset alat - kielen ja kirjallisuuden tutkimuksesta taidehistoriaan - ovat tehokkaasti ottaneet käyttöön informaatioteknologian uutuuksia. Samalla tavoin suurten tekstien, numeroaineistojen ja kuvien käsittely on nykyisin avainasemassa useimpien luonnontieteiden piirissä. Tähtitieteen ja maantieteen tapaisissa tieteissä tutkimustuloksetkin voivat olla digitaalisia kuvia. Myös tieteelliset julkaisut - väitöskirjoista erikoisalojen aikakauslehtiin - ovat kasvavassa määrin siirtyneet elektroniseen muotoon. Kaikkien alojen tutkijat viettävätkin nykyisin tuntikausia päivittäin tietokonepäätteiden äärellä. Tätä kehitystä vahvistaa entisestään eLearning: virtuaalisten oppimisympäristöjen kautta tapahtuva etäopetus.

Ekholm ja Oesch (1993) arvioivat kymmenen vuotta sitten, että uusien muotojen jatkuvasti monipuolistuessa kirjat eivät kuole vaan päinvastoin kokevat renessanssin. Humanisti voi pääasiassa yhtyä tähän päätelmään. Kolme reunahuomautusta kuitenkin tekee mieli esittää.

Ensinnäkin nykytekniikalla voidaan painaa paperille upeita teoksia, jotka täyttävät kaikki bibliofiilien haaveet. Kirjojen keräilylle ja lukemiselle ei ole loppua näkyvissä. Hyvä näin.

Toiseksi informaation tallennuksen uusien välineiden kutsuminen "kirjoiksi" merkitsee semanttista laajennusta. Onkin mielenkiintoista todeta, että hypertekstin ja multimedian historiallista esikuvaa voi etsiä pikemminkin keskiajan kirkoista kuin lineaarisesta painetusta kirjasta: seinämaalausten kuvatarinat, koristeelliset kirjoitukset, papin puhuttu saarna, urkumusiikki ja lauletut virret ovat yhdessä melkoinen media show.

Kolmanneksi kirjojen muuttuessa digitaaliseksi informaatioksi suurin haaste on elektronisten aineistojen säilyvyys. Kirjastoilla on näille aineistoille periaatteessa ikuinen säilytysvelvollisuus. Juha Hakalan asiantuntija-arvion mukaan paperi on tässä suhteessa yhä luotettavampi alusta kuin sähköiset järjestelmät. Humanistin ja historioitsijan painajainen on tilanne, jossa pitkän aikakauden dokumentit ja teokset on tallennettu disketeille tai tietokoneisiin, mutta ne eivät enää ole avattavissa ja luettavissa. Tämän tilanteen olen itsekin joutunut kokemaan: Mikro-Mikon lerpuilla ei enää ole mitään virkaa, ja WP:n vanhoilla muodoilla yli kymmenen vuotta sitten kirjoitetuista teksteistä tulee nykykoneissa sotkuista tekstipuuroa. Onneksi vanhoja kirjoituksia voi kuitenkin skannata paperilta!


Tiedon tulevaisuus

Kun suomalaiset insinöörit rakensivat ensimmäisen "matematiikkakoneen" (engl. computer) 1950-luvulla, he keksivät kutsua sitä "tietokoneeksi". Näin automatic data processing sai nimekseen "automaattinen tietojenkäsittely" eli atk. Edelleen information technology (IT) sai käännöksen "tietotekniikka".

Humanistit ovat turhaan protestoineet tätä tieto-sanan yletöntä käyttöä vastaan, vaikka perustelut ovatkin vakuuttavia (ks. Niiniluoto, 1989). Data voi olla mitä tahansa koodattua merkkijonoa, sykäystä ja piipitystä. Data välittää informaatiota vain silloin, kun se esiintyy jollakin säännönmukaisella tavalla viestintäkanavassa. Merkkijonoista voi muodostua väitelauseita, jos ne toteuttavat rakenteellisia sääntöjä. Tulkitulla väitelauseella on informaatiosisältö, kun se sulkee pois joitakin mahdollisia asiaintiloja. Informaatiota sisältävät lauseet jakautuvat tosiin ja epätosiin sen mukaan, vastaavatko ne maailmassa vallitsevia tosiseikkoja. Edelleen lauseet ovat hyvin perusteltuja, jos niiden totuudelle voidaan esittää julkisia argumentteja, kuten todistuksia tai havaintoja. Platonin esittämän klassisen määritelmän mukaan hyvin perustellut todet käsitykset ovat tietoa (kreik. episteme; engl. knowledge). Tämä on se tiedon käsite, jota olemme jo vuosisatoja tottuneet käyttämän puhuessamme "tieteellisestä tiedosta", "tietokirjallisuudesta", "tietosanakirjoista" ja "tiedollisesta kasvatuksesta".

Kun uusi IT lyö itsensä läpi sähköisissä joukkoviestimissä sekä automatisoidussa tuotannossa ja hallinnossa, syntyy "tietotekniikan" hallitsema kulttuurin muoto, jota voi kutsua "informaatioyhteiskunnaksi". Suomessa tämä ajatus otettiin 1970-luvulla vastaan käännösvirheenä, jonka mukaan olemme siirtymässä jälkiteolliseen "tietoyhteiskuntaan". Eihän siitä, että maailma on täynnä dataa ja joka puolella pursuavaa informaatiota, seuraa vielä mitään tiedon asemasta Platonin antamassa merkityksessä. On toki ilmeistä, että tieteen jatkuvan kasvun myötä myös hyvin perusteltu totuudenkaltainen tieto on suuressa määrin lisääntynyt. Silti muu data on moninkertaistunut vielä nopeammin. Oma epäilyni onkin ollut se, että aidon tiedon suhteellinen osuus kaikesta maailmassa välitetystä informaatiosta on ollut viime aikoina pienenemässä (ks. Niiniluoto, 1986, 1999).

Englannin kielessä saattaa nykyään nähdä termin knowledge-based economy ja jopa knowledge society, joilla viitataan tieteellisen tiedon ja tiedepohjaisen teknologian merkitykseen tuotannon ja talouskasvun perustana. Tämä ei kuitenkaan vielä muuta arviota tiedon suhteellisesta osuudesta kaiken "informaatioähkyn" keskellä (vrt. Koski, 1998).

Entä 1990-luvun uutuudet, kännykät, tekstiviestit ja internet? Eikö niiden avulla voida välittää entistä enemmän totuudenmukaisia viestejä? Olemmeko niiden myötä siirtyneet informaatioyhteiskunnasta tietoyhteiskuntaan?

Kännykkäkulttuuri on lisännyt ennen kaikkea arkielämän paikkatietoa ('Olen bussissa') ja mielipiteitä ('Haluan tavata sinut'). Internet on ikään kuin jättiläismäinen yhdistelmä puhelimesta, radiosta, televisiosta, puhelinluettelosta, myyntiluettelosta, pornolehdestä ja kirjeenvaihtopalstasta. Informaation määrä on valtavasti kasvanut ja sen myötä epäilemättä myös totuuksien määrä on lisääntynyt. Internetin viestit eivät kuitenkaan sisällä perusteluja, joten niiden episteeminen asema riippuu lähettäjän luotettavuudesta. Esimerkiksi meillä on oikeus luottaa koulun opettajaan, tietosanakirjaan ja Suomen tietotoimiston uutisiin, koska näillä tiedon lähteillä on velvollisuus pysyä totuudessa. Internetissä vastuu välitettyjen viestien arvioimisesta ja perustelusta jää pääosin vastaanottajan varaan, koska viestin välittäjän luotettavuudesta ei ole takeita. Internetin chattipalstoista onkin tullut petkutuksen kenttiä, joissa henkilöt voivat esiintyä valheellisilla identiteeteillä.

Internet muistuttaa televisiota siinä, että suuri osa sen välittömästä informaatiosta on eräänlaista metatietoa: tiedämme, että herra X on lausunut p, mutta tämä ei auta meitä tietämän, onko väite p totta vai ei.

Hubert L. Dreyfus, tekoälyn (AI) kuuluisa kriitikko, on esittänyt uudessa kirjassaan On the Internet (2001) tyrmäävän kielteisen arvostelun internetistä. Hänen mukaansa internet tuo ilmi tekniikan olemuksen: kaikki on tehtävä meille saavutettavaksi optimaalisessa muodossa. Kuitenkin internet rakentaa informaation omaksi virtuaaliseksi todellisuudeksi, joka elää erillään meidän ruumiistamme ja siihen liittyvistä tunteista ja tarkoitusperistä. Tästä ruumiillistumattomuudesta (disembodiment) johtuu Dreyfusin teesien mukaan neljä ikävä seurausta:
  • Kun "vanha kirjastokulttuuri" jäsentää informaation ja sen haun sisällöllisten periaatteiden mukaan, internetin hyperlinkit organisoivat informaation syntaktisesti sanojen kautta, jolloin hierarkian ja auktoriteetin puutteesta seuraa myös kyvyttömyys erottaa merkittävää (relevanttia) informaatiota merkityksettömästä.
  • Etäopetus (distance learning) ei voi välittää taitoja ja kulttuurin hallintaa.
  • Etäläsnäolo (telepresence) vieraannuttaa meidät esineiden ja ihmisten todellisuuden aidosta tajuamisesta.
  • Ruumiillistumaton olemassaolo ei anna meille mahdollisuutta sitoutua maailmaan tavalla, joka tekee elämästämme merkityksellisen (meaningful).
Dreyfusin teeseistä (1) ja (2) koskevat tiedon tulevaisuutta. Viimeistä sanaa niistä ei tietenkään ole vielä lausuttu, vaan kiistat varmasti jatkuvat. Ensimmäisen teesin mukaan me hukkaamme itsemme informaation valtamereen, koska emme enää kykene erottamaan itsellemme relevanttia tietoa. Optimistisempaa näköalaa edustaa tietojenkäsittelytieteessä tehtävä työ tietokannoista (data bases) ja tiedonhausta (data mining). Siihen voidaan yhdistää myös filosofien kehitelmät "kysymysten logiikasta", jossa tarvittava informaatio etsitään strategisesti suunniteltujen kyselysarjojen avulla. Mallina näille Jaakko Hintikan esittämille ideoille on ollut Sokrateen käyttämä dialoginen menetelmä (vrt. Niiniluoto, 2003, luku 7).

Dreyfusin toinen teesi on haaste virtuaaliyliopiston projektille. Onkin selvää, että etäopetus ei ole niin helppoa ja halpaa kuin aiemmin luuloteltiin, vaan se edellyttää opettajan aktiivista kommunikatiivista työpanosta suhteessa suureen opiskelijajoukkoon. On myös uskottavaa, että taitojen oppiminen ja mestarillinen hallinta edellyttää face-to-face kontakteja ja ruumiillista läsnäoloa. Silti Dreyfusin argumentit eivät sulje pois sitä, että tietokoneet saattavat olla erittäin hyödyllisiä apuneuvoja, kun kehitetään tietojen ja taitojen kulttuurista välittämistä.


Ihmisen tulevaisuus

Humanisti on henkilö, joka puolustaa "ihmisen hyvää" (von Wright, 1981). Siksi humanistille on tärkeää kysyä, miten ihmisen itsensä käy uudessa informaatioyhteiskunnassa. Optimismin huippua edusti Yoneji Masudan 1970-luvulla esittämä utopistinen ennustus, jonka mukaan informaatioteknologian kehitys tuo mukanaan uuden korkeammalle älylliselle tasolle sijoittuvan ihmisen: homo intelligens. Merkkejä tästä ei ole paljoa näkynyt. Paremmin on jalat maassa Pekka Himasella (2001), jonka mukaan "informaatioajan henkeen" kuuluu tieteen eetosta muistuttava (ks. Niiniluoto, 2003, luku 23) "hakkerietiikka": pyyteettömyys, luovuus ja innostus.

Vastuuntuntoista huolenpitoa ilmentävissä näkemyksissä korostetaan koulutuksen merkitystä: yhteiskunnan epäoikeudenmukaisen polarisoitumisen estämiseksi on vältettävä ihmisten jakautuminen IT-menestyjiin ja IT-syrjäytyjiin. Tämä koulutustehtävä ei koske vain atk:n ammattilaisten tarjoamia tietojenkäsittelyn teknisiä käyttötaitoja, vaan se tarjoaa tärkeän haasteen myös humanisteille, joiden vastuulla on sähköisen median lukutaito ja siihen liittyvä kulttuuristen merkitysten ymmärtäminen.

Dreyfusin pessimistiset teesit (3) ja (4) vastaavat huolestuneita diagnooseja, joissa informaatioyhteiskunnan uusina tauteina mainitaan "kybermania" (Quéau, 1995) ja "vieraan todellisuuden syndrooma" (Heim, 1998). Näillä termeillä on viitattu vaivaan, jossa internetin virtuaaliseen pelimaailmaan ja "datakypärien" kautta luotuun lumetodellisuuteen itsensä hukanneet ihmiset vieraantuvat todellisuudesta ja itsestään. Dramaattista kuvitusta näille ongelmille on antanut suosittu filmi The Matrix: emme enää voi olla varmoja, elämmekö todellisessa maailmassa vai virtuaalisessa lumemaailmassa. Tämän ongelman suhteen humanistinkin keinot ovat vähissä (vrt. Niiniluoto, 2003, luku 3).

Tärkeä teoreettinen ja käytännöllinen kysymys on siinä, voiko ihmismielen koodata digitaaliseksi informaatioksi (ks. Niiniluoto, 2002). Tältä osin hurjimmat näkymät liittyvät IT:n sovellutuksiin tekoälyn, tekoelämän ja robotiikan aloilla. Esimerkiksi Ray Kurzweilin arvion mukaan tietokoneista kehittyy vuoteen 2029 mennessä tietoisia ja ihmistä älykkäämpiä olentoja, kun niiden osat jatkuvasti pienenevät ja suoritusteho kasvaa. Tuloksena voisi olla uutena artefaktina syntyvän oliolajin, robosapiensin, synty. Steven Spielbergin elokuvassa Artificial Intelligence pohditaan, pitäisikö itsestään tietoiseksi tulleelle robotille suoda ihmisarvo. Science fiction sisältää myös kuvauksia ihmisen ja tietokoneiden synteesinä syntyvistä kyborgeista. Ihmisen ja koneen käyttöliittymät tekevät jo nyt mahdollisiksi kommunikaation tietokoneiden kanssa, kun ihminen antaa koneelle käskyjä ja etsii sen muistista tietoja. Tällä hetkellä suunnitellaan aktiivisesti pieniä tietoteknisiä laitteita, neuroimplantteja, jotka voidaan upottaa ihmisen ruumiiseen. Niiden avulla toivotaan, että kuurot voidaan tehdä kuuleviksi ja sokeat näkeviksi, mutta samalla tultaisiin uuden "postihmisen" aikakauteen. Jos ihmismieli ja tietokoneet voidaan suoraan kytkeä toisiinsa, ihminen saisi haltuunsa suunnattomia informaatiovarastoja. Mutta myös toisin päin ihmismielen sisältö voitaisiin "skannata", toisin sanoen lukea ja tallentaa tietokoneeseen, ja sieltä siirtää toiseen substraattiin, kuten tietokone tai kantasolusta kasvatettu aivokudos.

Oman käsitykseni mukaan edellä kuvattu ohjelma ihmismielen siirtämisestä ja uudelleenistuttamisesta kaatuu kuitenkin viimeistään siihen, että uusien elämysten kokonaisuudelta puuttuisi koherenssi, joka on ihmisminän ja itsetiedostuksen edellytys. Ihmismieli ei ole vain bittien jonoa, vaan monimutkaisesti ylläpidetty holistinen kokonaisuus, johon liittyy - Kantin termein - "tajunnan ykseys". Tärkeä osa tätä kokonaisuutta on ihmisen historiallinen ja sosiaalinen vuorovaikutus ympäristönsä kanssa, josta irrotettuna hänen ajatuksensa ovat vailla mieltä. Mielen digitalisointi tuottaisi tuloksenaan korkeintaan sekavaa tajunnanvirtaa, joka ei enää jäsentyisi kenenkään kokemukseksi ja siksi olisi ilman "mielekkyyttä". Tämä argumentti (Niiniluoto, 2002) on selvästi sukua Dreyfusin teesille (4), jossa korostuu merkitysten ankkuroituminen historiallisessa reaalimaailmassa elävään ihmisruumiiseen. Humanismin pelastukseksi nousee näin ollen antidualistinen ihmiskäsitys, jonka mukaan informaatiota ja mieltä ei voi irrottaa omaksi täysin itsenäiseksi ontologiseksi tasokseen.

Onneksi kaikki science fiction ei muutu todeksi. Jotta ihmiset eivät eksyisi tietoyhteiskunnan virtuaalisissa verkostoissa, humanistin tulee kuitenkin suhtautua terveellä kriittisyydellä yrityksiin rakentaa "postihmistä". Ihminen on uhanalainen laji. Meistä itsestämme riippuu, tullaanko informaatioteknologian kumouksellisia keksintöjä käyttämään ihmisen hyvän puolesta vai ihmistä vastaan.


Lähteet

Dreyfus, Hubert L. On the Internet. London: Routledge, 2001.

Ekholm, Kai. CD-ROM-käsikirja, Helsinki: Otava, 1994.

Ekholm, Kai ja Oesch, Klaus. Hypermedia. Helsinki: Otava, 1993.

Heim, Michael. Virtual Realism. Oxford: Oxford University Press, 1998.

Himanen, Pekka. Hakkerietiikka ja informaatioajan henki. Helsinki: WSOY, 2001.

Koski, Jussi T. Infoähky. Jyväskylä: Gummerus, Jyväskylä, 1998.

Niiniluoto, Ilkka. "Tiedon tulevaisuus", teoksessa Ilkka Niiniluoto ja Heikki Nyman (toim.), Tulevaisuus. Helsinki: Otava, 1986. s. 195-215.

Niiniluoto, Ilkka. Informaatio, tieto ja yhteiskunta: Filosofinen käsiteanalyysi. Helsinki: Edita, 1989. (5. täydennetty painos 1996.)

Niiniluoto, Ilkka. Maailma, minä ja kulttuuri. Helsinki: Otava, 1990.

Niiniluoto, Ilkka. "Ihminen informaationa", teoksessa Lassi Larjo (toim.) Jumalan kuvasta geenikartaksi. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2002, s. 23-39.

Niiniluoto, Ilkka. Totuuden rakastaminen. Helsinki: Otava, 2003.

Quéau, Philippe. Lumetodellisuus. Helsinki: Art House, 1995.

von Wright, G.H., Humanismi elämänasenteena. Helsinki: Otava, 1981.

Ylä-Kotola, Mauri ja Arai, Mehdi. Uusmediatieteen perusteet. Helsinki: Edita, 2000.