Viaporin imaamien virkaperintönä kulkenut tataarinkielinen rukouskirja. Suomeen sijoitettujen joukkojen islaminuskoisten sotilaitten imaamina toimi 1836-56 Bikchäntäi Bikbau-ugly, G. A. Wallinin hyvä ystävä. Islamilaiset kansat ovat yleisesti pyrkineet käyttämään Koraanista tuttua arabialaista kirjoitusta.
(suurennos 72 kB)
|
Arabialainen kirjoitustyyppi on peräisin arameaksi kirjoittaneiden nabatealaisten kehittämistä aramealaisista kirjainmalleista. Vanhin arabialainen kirjoitus on löydetty Arabian niemimaan luoteisosasta 300-luvulla jKr.
Arabialaiset aakkoset koostuvat 28 konsonantista (näillä on 17 perusmuotoa); kielen kolme lyhyttä vokaalia merkitään apumerkkeinä konsonanttien ylä- ja alapuolelle. Pitkien vokaalien merkintään käytetään konsonanteista kolmea; nämä saavat täten kaksoisfunktion. Arabiaa kirjoitetaan oikealta vasemmalle. Arabialainen kalligrafia (kaunokirjoitus) on pitkälle kehitetty, korkeasti arvostettu taidemuoto, joka on levinnyt ympäri koko islamilaisen maailman.
Arabiankielinen Koraanin selitysteos, Pietari 1859.
(suurikokoinen suurennos 100 kB)
|
Arabian kielestä ja arabialaisesta kirjoituksesta tuli Koraanin kautta islamin uskon pyhä kieli ja pyhä kirjoitus. Tästä syystä myös muut islamia tunnustavat kansat ovat soveltaneet arabialaisen kirjoituksen omiin kieliinsä, joilla ei sukulaisuuden puolesta ole mitään tekemistä arabian kanssa. Esimerkiksi persia ja urdu, siis Iranin ja Pakistanin kielet, ovat indoeurooppalaisia ja sukua englannille ja ruotsille, mutta eivät lainkaan sukua arabialle. Islamin myötä näissä maissa siirryttiin kirjoittamaan omia kieliä arabialaisilla kirjaimilla, vaikka ne sinänsä sopivat aika hankalasti kyseisten kielten äännerakenteeseen. Sama koskee monia turkkilais-, iranilais- ja kaukasialaiskieliä. Myös Afrikassa arabian kirjaimia on käytetty mm. suahilin kirjoittamiseen.
 nabatealainen
 Nykyisellä arabialaisella kirjoituksella ei ole mitään
tekemistä esiarabialaisten kirjoitusten kanssa.
|
|
