Tyypillistä babylonialaista nuolenpäätekstiä.
Nuolenpääkirjoitus oli luotu sumerin kieltä varten, mutta vuoden 2400 eKr. tienoilla babylonialaiset ja assyrialaiset sovelsivat nuolenpääkirjoituksen omaan kieleensä akkadiin. He antoivat nuolenpäämerkeille akkadiin perustuvia lukutapoja, mutta samalla he säilyttivät myös merkkien sumerilaiset sana- ja tavuarvot. Tämän vuoksi kirjoitus pysyi vaikeana taitona, jonka vain pitkään opiskelleet kirjurit hallitsivat. Nuolenpäämerkkien lukumäärä vaihteli eri aikoina, mutta välttämättömiä oli vähintäänkin 200 ja muita 400.
Maailman vanhin aapinen, joka 1929 löydettiin Ras-Shamrasta, Ugaritin muinaisesta satamakaupungista Pohjois-Syyriasta. Nuolenpäitä on siinä käytetty yksinkertaisena aakkoskirjoituksena, jossa on 30 kirjainta. Seemiläistä ugaritin kieltä kirjoitettiin näin 15.-14. vuosisadoilla eKr., mutta tällä nuolenpääaakkostolla ei ollut jatkajia.
|
|
|
Kirjoitusvälineillä on ollut keskeinen merkitys kirjoitusmerkkien ulkonäölle. Kirjanpidossa esineiden kuvat olivat täysin riittäviä, mutta ajan kirjoitusmateriaalien vuoksi niiden muoto alkoi pian muuttua.
Mesopotamiassa merkit oli tapana piirtää pehmeästä savesta tehtyihin savitauluihin kirjoituspuikolla (stylus), joka poikkileikkaukseltaan oli kolmikulmainen. Kuvat yksinkertaistuivat nuolenpään tai kiilan kaltaisten, saveen painettujen merkkien yhdistelmiksi. Merkkien muodon perusteella mesopotamialaista kirjoitusta kutsutaan nuolenpääkirjoitukseksi.
|
Nuolenpääkirjoitus säilyi käytössä ajanlaskumme taitteen tienoille saakka, siis yli 3000 vuotta.
Noin vuonna 600 eKr. akkadi sai puhuttuna kielenä väistyä aramean 
tieltä, jota kirjoitettiin aakkoskirjoituksella. 
|
