|
» | ||||||||||||||||||||||||
Taistelu kentän hallinnasta
”Maku luokittelee ja se luokittelee luokittelijan”, ja ”luokittelujensa luokittelemat sosiaaliset subjektit erottuvat toisistaan niiden erojen mukaan, jotka he tekevät kauniin ja ruman, hienostuneen ja vulgaarin välillä”, on kirjoittanut usein näissä yhteyksissä siteerattu sosiologi Pierre Bourdieu (tässä Sakari Heikkisen kautta lainattuna). Sakari Heikkinen taas on ”matalan” rillumarei-kulttuurin vastaanottoa koskevassa kokoomateoksessa jakanut 1950-luvun suomalaisen kulttuurin kenttiin (2) tavalla, jota voi soveltaa myös rikoskirjallisuudesta käytyyn luokittelutaisteluun. Heikkinen jakoi kulttuurin yhtäältä korkeakulttuuriin ja populaarikulttuuriin ja toisaalta juhlavaan ja arkiseen. Juhlavaa korkeakulttuuria edusti ”eliittitaide” (klassinen musiikki, teatteri, taidenäyttelyt) ja arkista korkeakulttuuria esimerkiksi kirjallisuus ja ”arvokas” radio-ohjelma. Juhlavaan populaarikulttuuriin hän sijoitti ”jalostetun” kansankulttuurin kuten sovitetun kansanmusiikin, tanhut ja jopa Kalevalan. Koska kirjan varsinaisena aiheena oli arkinen populaarikulttuuri, se jaoteltiin muita tarkemmin ”aidon” ei-kaupallisen ja ”keinotekoisen” kaupallisen sekä populaarin ja vulgaarin akseleilla. ”Aitoon” mutta populaariin sijoittuivat 1950-luvun kontekstissa seurojentalojen iltamat, joissa ennen tanssia esitettiin ”arvokasta” ohjelmaa (joskin usein lähinnä alhaisemman huviveron vuoksi), ja ”aitoon” mutta vulgaariin kuuluivat ”rivot renkutukset” eli kansan suussa syntyneet julkaisukelvottomat laulut. ”Keinotekoista” populaaria olivat elokuvat ja viihdemusiikki, ja vulgaarin ”keinotekoisen” lokeroon kaikkein kauimmaksi eliittitaiteesta asettui rillumarei (joka siis ilmeni niin iltamissa, elokuvissa, viihdemusiikissa kuin eliitin rivoina pitäminä ja ”renkutuksiksi” tuomitsemina – joskin jopa levytettyinä – lauluina). Miten noihin kenttiin asettuisi rikoskirjallisuus? Heikkinen sijoittaa ”kirjallisuuden” arkiseen korkeakulttuuriin yhdessä sellaisen radio-ohjelman kanssa, jota nykyään voi kuulla ainoastaan Ylen Radio 1:ssä. Rikoskirjallisuuskin on ”kirjallisuutta”, mutta sen perinne asettuu pääasiassa populaarikulttuurin lokeroon. Jan Erik Vold käyttää sanaa ”dekkariteollisuus” ja osuu sikäli oikeaan, että historiallisesti katsoen aika suuri osa rikoskirjallisuudesta on kirjoitettu ja kustannettu kaupallisissa tarkoituksissa eli leivän tienaamiseksi niin taideluoman kirjoittajalle kuin levittäjälle ja muutamille muille siinä sivussa. Kirjoitettaessa ja kustannettaessa on siis ajateltu, että tuotteella on yleisö, joka suostuu maksamaan tuotteesta rahaa. Entä ”korkeakulttuurinen” kirjallisuus? On senkin aikaansaaminen työtä, ja työllä ihmiset tapaavat hankkia elantoa. Romaanihan suorastaan syntyi kasvavan porvariston viihteeksi, ja monet meidän klassikkoina tuntemamme 1800-luvun ”suuret” romaanit on kirjoitettu lehtiin jatkokertomuksiksi tai myyty numerosta toiseen jatkuvina muutaman painoarkin vihkoina. Yleisön kaupallisella kysynnällä oli suorastaan ratkaiseva vaikutus niiden syntyyn, mutta tuskinpa yleisön tilaus silti tekee Dickensin tai venäläiset klassikot yhtään huonommiksi kirjailijoiksi. Oli toki selvää teollisuuttakin, ehkä tunnetuimpana esimerkkinä Alexandre Dumas. URN:NBN:fi-fe20031637 |
|||||||||||||||||||||||||
