« Rastas, Perttu. Ekholm, kitara ja media. Teoksessa Kirja tietoverkkojen maailmassa. Toimittaja Inkeri Salonharju. Verkkojulkaisu. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 2003. Saatavana http://www.lib.helsinki.fi/julkaisut/kirjatietoverkkojenmaailmassa/ ISBN 951-10-1320-6. Artikkelin URN:NBN:fi-fe20031642.


Perttu Rastas

Ekholm, kitara ja media


Kitarasankari

Beppe Maniglia pysäköi sivuvaunuharrikkansa illan hämärtyessä Cattolican rantakadun päähän. Hän virittää pyörän ympärille rakennetun äänentoistosysteemin ja alkaa soittaa valmiiden taustanauhojen päälle. Beppe on kuin Amerikasta rantaan huuhtoutunut popikoni, vähän jo harventunut tukka hapsottaa harteille, jalassa nahkahousut ja bootsit, ylpeästi päivettynyttä ylävartaloa peittää vain nahkaliivi. Vierelle liimautuu vähäpuheinen blondi, joka hoitaa prätkän uumenista levymyyntibisnestä.

Jokainen vähän enemmän musiikkia, ja etenkin kitaransoittoa, tunteva huomaa kuunnellessaan Beppen kliseistä soitantaa, että Beppe on yksi näistä miljoonista addikteista, jolle kitarasankaruus on jatkoa ritariromantiikalle ja cowboy-taruille. Sankaritarinaan on ladattu niin paljon miehistä uhoherkyyttä, että se panee jokaisen meistä näpelöimään ilmakitaraa, ja mutruhuulta löytyy, kun sopiva särötty blueskielen venytys kuuluu halki ilmavirran. Beppe on klisee, pystyyn soitettu mies, jota menneisyyden unelma ei jätä rauhaan.

Miksi sitten Beppe tuli mieleen miettiessäni ikääntyvää ystävääni Ekholmia. Siksi, että hän on samanlainen, mutta omanlaisensa addikti.


Kuunnellaan vielä tämä...

Ilta Ekholmin kotona. Ruoka ja juoma on tarkkaan mietitty, yleensä myös joku uutuusmaku tai yhdistelmä löytyy pöydästä. Mutta jossain vaiheessa ajaudumme kuuntelemaan musiikkia, jota Ekholm on hankkinut matkoiltaan. Käyn vieraisilla nykyisin useahkosti, ja aina löytyy uutta musiikkia, yleensä sellaisia nimiä, mistä en ole kuullut mitään, missään ja milloinkaan. Ekholmin musiikkimaku on kataloginen tai ensyklopedinen. Mikään määrätty tyyli ei hallitse, koska kitara ei muodosta tyyliä, vaan voimme kuunnella niin uutta etnoa, jazzia kuin popahtavaa rytmimusiikkiakin. Kaikissa levyissä on kuitenkin aina joku intohimon pointti; soittaja, yleensä kitaristi, biisi tai soolo, johon Ekholmin korva on tarttunut. Hän myös lukee paljon ulkomaisia musiikkilehtiä, joiden viiden tähden levyt hankitaan postimyynnistä tai nykyisin yhä useammin toistuvien työmatkojen yhteydessä, joihin aina sisältyy retki suuriin levykauppoihin.

Mutta Ekholm ei ole keräilijä, jonka tulisi saada jonkun artistin tai teoksen kaikki versiot. Se on liian tylsää, vertikaalista. Ekholm elää horisontaalisesti, risteillen kulttuurimedian maisemissa, etsien aina uutta varianttia.

Kuuntelutapahtuma on aktiivinen. Mies esittelee kuin tarjottimelta herkkupaloja, yksi levy sieltä, toinen levy heti perään. Ja kun lopetellemme, niin pitää kuunnella vielä tämä yksi... Pyysin kerran häntä nauhoittamaan minidiskille jonkun session satoa ja kotona kuunnellessani huomasin, että useimmat levyt katkesivat kesken, koska oli kiire jo esitellä uutta, vielä mielenkiintoisempaa, parempaa, erilaista.


Miehellä on oltava intohimoja

Miehellä täytyy olla intohimoja, mitä tahansa. Jos ei osaa sitoutua intohimoisesti - mihin tahansa - ei osaa elää syvästi. Me jaamme Ekholmin kanssa kulttuurimedia-addiktin paikan maailmassa - tuhansien muiden miesten vieressä. Kävellessämme naisen huoneeseen katsomme hänen kirja- ja levyhyllynsä ja päättelemme, millainen ihminen hän on.

Me olemme monimedia-aktiiveja. Meille media on materiaalia, joka muokkautuu käsissämme arkistoksi, kirjastoksi tai kodin mediateekiksi. Siihen keräämme niin elämänhistorian varrelta olennaisiksi jääneitä mediakulttuurin merkkipaaluja kuin persoonallisista syistä tärkeiksi muodostuneita dokumentteja, joihin täytyy palata aina uudestaan. Tämä media-arkeologinen keräämiskulttuuri on tietenkin sivistyneistön vanha tapa osoittaa sivistystään, vaikka ymmärtämisestähän siinä ei vielä ole kysymys. Mutta aktiivi kuluttaminenkin sinänsä jo sievistää, koska taide itsessään antaa väkisin mahdollisuuden nähdä ja kuulla asioita toisin. Määrä muuttuu jossain määrin laaduksi. Kulttuuritavaroiden määrä ei kuitenkaan tee kenestäkään hyvää ihmistä, intresantimman kyllä.


Kulttuurimeemien maisema

Kulttuurin luonteeseen kuuluu, että sitä on aina enemmän. Luonto muuttuu kulttuuriksi. Ensimmäinen luonto on jo kaivettu maan alle, toinen luonto - kulttuurimaisema, ympäristö ja esineistö, sekä näiden esineiden mentaalihistoria - on jatkuvasti kasvavana keskeisessä asemassa meidän ihmisyydessämme. Me synnymme kulttuurin läpi kansalaisiksi - vaihtoehtoisia todellisuuksia ei ole. Me ajattelemme kulttuuriemme kielillä. Me pukeudumme kulttuuriin. Emme voi elää yhteiskunnassa – missään yhteiskunnassa - kulttuurin ulkopuolella. Tämä tautologia kulttuurin puolesta on niin itsestään selvä, että emme enää osaa - emmekä voikaan - asettaa sitä kyseenalaiseksi.
Minua itse asiassa mietityttävätkin yhä syvemmin puheenparret vaihtoehtoisuudesta tai kulttuurisesta kieltäytymisestä, vaikka ymmärrän kulttuurin vaihtoehdottoman näkemyksen merkityksen, koska juuri sillä tavalla parhaiten rakennetaan kulttuurin eri tasoisia merkityskenttiä. Käsitteet tunnetaan niiden rajaamista reunaehdoista ja merkityksistä, kuten aukiot tunnetaan niitä reunustavista taloista.

Brian Eno, tuo ambient-kulttuurin isäksi nostettu keulahahmo, kertoo haastattelussaan A Big Theory Of Culture, että hän monien muiden tieteestä kiinnostuneiden taiteilijoiden tapaan on kiinnostunut siitä, voiko kulttuurista puhumiselle luoda yhteistä kieltä, yhteistä koodistoa? Etenkin mediakulttuurien alueella, missä kaiken eteen on niin helppo iskeä leima 'uusi', yhtenäinen ja historiansa tunnistava sanojen järjestelmä auttaisi hahmottamaan sitä, mikä uudessa on varsinaista uutta, yleensä hyvin vähäinen osa, ja mikä on vain variaatioiden jatkumoa.

Eno kertoo kirjoittaneensa aiheesta kuuluisalle tutkijalle, Richard Dawkinsille, ja pohtineensa tässä valossa Dawkinsin kanssa hänen kehittämäänsä meemien käsitettä. Dawkins on yrittänyt löytää kulttuurista geenien tapaista yhteistä perusselittäjää. Yhdessä Dawkins ja Eno päätyvät sloganiin, että kulttuuri koostuu meemien maisemasta. Meemit määräävät kulttuurien esityskieltä. Niiden avulla voisi esimerkiksi pohtia amerikkalaisen maalaistollon työkuteiden, farmareiden ja baseball-hatun, menestystä muotimaailmassa. Tai sitä, miksi hatun lippa kääntyy niskaan? Tai räppäreiden lökäpöksymuodin taustaa, tai käsimerkkien ideologiaa.

Sanotaanpa kulttuurien historiallisesti muodostunutta koodistoa sitten meemeiksi tai miksi tahansa, todistaa kulttuurien arkeologiaan tutustuminen vastaan panemattomasti sen, mikä merkitys omien kulttuuristen aikajaksojemme historiallisilla juurilla on. Meidän elämämme koostuu kulttuurisista aalloista tai kehistä. Ja itse asiassa oikea, todellinen kulttuurinen vallankumous, evolutionaarinen kulttuurinen loikka, voi tapahtua vain silloin, kun vallitsevan kulttuurin henki on loppunut. Mikäli se on voimissaan, vallassa, sen vastustaminen, jota jostain syystä me olemme kutsuneet vallankumoukseksi, on tehotonta ja vanhan kulttuurin ehtojen sanelemaa. Mutta kuten olemme oppineet, kulttuuriset vallankumoukset ovat symbolisia, taistelua metaforien markkinoista. Regressio, paluu vanhaan, on aina aaltomaisen liikkeen osa.

Edellä esitetty näkyy hyvin mediakulttuurin lyhyissä sykäyksissä, näissä kvartaalitalouden vallankumouksissa. Kulttuurisesti todella merkittävät mediakulttuurin osa-alueet eivät itse asiassa ole edes vielä koskettaneet kuluttajamarkkinoita tai muuttaneet mediaympäristömme. Tarkoitan nyt mediaympäristön muuttumista kaksiulotteisesta kolmiulotteiseksi, sen kaltaiseksi havaittavaksi ja fyysisesti toimivaksi ympäristöksi, kuin tämä materiaalinen todellisuutemmekin on. Melkein yhtä iso merkitys tulee olemaan mediakulttuuriin liittyvien käyttöliittymien, porttien mediamuodoilla. Nykyisin käyttöliittymät ovat vielä todella rajoittuneita. Tosin olemme adaptoituneet hyvin niiden käyttäjiksi. Ajatellaan nyt esimerkiksi, mitä eroa on tietokoneen hiirellä ja puhekäyttöliittymällä, tai hiirellä ja aktiivisella, ympäristössä reagoivalla ruumis&tila-käyttöliittymillä. Eli näinkään yksinkertaiselta kuulostavaa asiaa, kuin mahdollisuutta ohjata tietokonetta puheella, sanella tekstiä, ei ole saatu aikaan eikä kehitettyä toimivaksi järjestelmäksi.


Helppoa tulevaisuuden ennustamista

Mitä enemmän meillä on kulttuuria, sitä enemmän meillä on oltava myös erottelukykyä, tasojen hallintaa ja historiatietoisuutta. Pääosin lähihistoriatietoisuus liittyy ikääntymiseen, koska kulttuuri on kiertotaloutta, jossa toteutuu aina jossain muodossa vastakohtien yhteys ja symbolinen taistelu.

Mediakulttuurin alueella on itse asiassa helppo ennustaa, mitä tuleman pitää. Medioiden lähitulevan ennustaminen ei siis ole vaikeaa. Ensimmäinen arkihavainto on, että mediakulttuuria tulee aina vain enemmän. Kaikki kuoleva löytää tämän puoleisen jatkosarjansa ja uuden elämänsä virtuaalitodellisuudessa. Mediasta, eli teknologisesta välittäjämassasta, tulee jatkuvasti olennaisempi ja kiinteämpi osa sekä ympäröivää todellisuuttamme (eli ensimmäistä luontoa) että omaa ruumistamme ja ruumiimme mieltä, ihmisyytemme muotoa. Sen lisäksi, että pystymme yhä paremmin vaihtamaan uusia varaosia ruumiiseemme, meidän ulokkeemme, McLuhanin kuuluisa sähköiho tai Matrix, muodostuu erottamattomaksi rajapinnaksi meidän ja meistä riippumattoman ympäristön välille.

Mediateknologiasta siirrytään arkipäivän bioteknologiaan, itsenäisistä lokaalisista pisteistä maailmanlaajuisiin rihmastoihin. Kaiken materiaalisen koon pieneneminen ja digitaalinen monistaminen, pienuuteen liittyvä yksiköiden toimintasiirtymien kasvu ja nopea hyödyntäminen, ovat taistelun aseet. Kulttuurinen kloonaus, kunkin aikakauden tunnusmerkkien erityisyyden katoaminen tai paremminkin kaikkien yhtäaikainen esiintyminen ja helppo läsnäolo arkipäiväistyvät. Aikakausien kulttuuriset merkit sulautuvat jatkumoiksi, joissa raha ja erottelukyky hämärtyvät. Vaihtoehtoja ei ole, koska kaikki on samalla tavalla määritelty vastavaihtoehtonsa kautta. Jopa kieltäytyminen ja läpinäkyvyyden peittäminen muodostuvat utooppisiksi saarekkeiksi, joilla on yhä pienempi, hetkellinen tila hengittää.


Välitilassa

Lämmin ilta hämärtyy ja Beppe Maniglia roudaa kamansa jälleen turistien keskelle ja hakee Santanaa kitarastaan. Kielen sähköistetty ääni kantaa Välimerelle. Ehkä Beppe onnistuu koskettamaan jonkun herkkää muistoa, monille hän on vain yksi miljoonista elantonsa turismista eri tavoin hakevista populaarikulttuurin kansanpelimanneista.

Mediat tarjoavat meille aikamatkoja menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Me itse - minä ja Ekholm - olemme jatkuvassa välitilassa. Me kannamme mukanamme omaa menneisyyttämme, mutta myös toivoa tulevaisuudesta, jossa asiat voisivat ainakin näyttää olevan paremmin kuin ennen.


Lähteet

Brand, Stewart. A Big Theory Of Culture. A Talk With Brian Eno. Verkkosivu http://www.edge.org/3rd_culture/eno/eno_p1.html

Beppe Maniglia. Verkkosivu http://www.beppemaniglia.com/

McLuhan, Marshall. Ihmisen uudet ulottuvuudet. Porvoo, WSOY, 1984.