« Liedes, Jukka. Tekijänoikeuden evoluutio ja digitaalinen ympäristö. Julkaisussa Kirja tietoverkkojen maailmassa. Toimittaja Inkeri Salonharju. Verkkojulkaisu. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 2003. Saatavana http://www.lib.helsinki.fi/julkaisut/kirjatietoverkkojenmaailmassa/ ISBN 951-10-1320-6. Artikkelin URN:NBN:fi-fe20031626.


Jukka Liedes

Tekijänoikeuden evoluutio ja digitaalinen ympäristö


Tekijänoikeuden kehityksessä on yksi ainoa pysyvä piirre. Se on jatkuva kehitys.

Nykyinen tekijänoikeuslainsäädäntö annettiin vuonna 1961. Lainmuutosten yhteispohjoismainen valmistelu alkoi jo 1970 ja se jatkuu kansallisina prosesseina sekä Suomessa että muissa Pohjoismaissa edelleen. Suomen tekijänoikeuslakiin on sen voimassaolon aikana tehty noin 20 muutosta, joista monella on ollut laajakantoisia vaikutuksia.

Tekijänoikeusjärjestelmän kehityshistoria kytkeytyy teknologian kehityksen historiaan. Tekninen kehitys on itse asiassa ollut tekijänoikeuden evoluution liikkeellä pitävä voima. Ensimmäinen merkittävä muutosaalto, joka tehtiin Suomen tekijänoikeuslakiin 1980-luvulla, oli tulosta nimenomaan teknologian kehityksestä. Lakiin otettiin säännöksiä ratkaisuista siihen, miten laajamittaiseksi muodostunut valokopiointi kouluissa, yrityksissä ja viranomaisissa voisi jatkua lakia rikkomatta. Uusilla säännöksillä ratkaistiin myös se, millaisilla järjestelyillä oppilaitoksissa ja mm. kuntien oppimateriaalikeskuksissa voidaan nauhoittaa radio- ja televisiolähetyksiä opetuksessa käytettäväksi.

Laajakantoisimpiin ratkaisuihin kuuluivat säännökset, joilla muotoiltiin ne järjestelyt, joiden avulla koti- ja ulkomaisia televisiolähetyksiä voidaan lähettää edelleen yleisön vastaanotettaviksi kaapeliverkoissa ja maalähettimillä. Televisiolähetysten virtaan sisältyy kymmenien ellei satojen tuhansien oikeuksienhaltijoiden suojattua aineistoa. Pohjoismaiseksi ratkaisuksi omaksuttiin niin sanottu sopimuslisenssi – järjestelmä, jossa lain säännökset vahvistavat oikeuksien haltijoita edustavien järjestöjen ja lähetysten kaapeli- ja muiden jakelijoiden välisten sopimusten vaikutuksia. Pohjoismaiden ratkaisumallit muodostuivat suunnannäyttäjiksi EU-ratkaisuille niin sanotussa kaapeli- ja satelliittidirektiivissä 1990-luvun alkupuolella.


Kansainväliset sopimukset ohjaavat

Kansainväliset sopimukset ohjaavat vahvasti tekijänoikeusjärjestelmän kansallista kehitystä. Keskeisimpiä ovat Maailman henkisen omaisuuden järjestön, WIPO:n, piirissä tehdyt sopimukset, tärkeimpänä Bernin sopimus. Maailman kauppajärjestön, WTO:n, järjestelmään sisältyy myös tekijänoikeuden kannalta merkittävä henkisen omaisuuden kauppanäkökohtia koskeva niin sanottu TRIPS-sopimus.

WIPOn tekijänoikeusalan sopimusten uudistamisprosessi 1990-luvun alkupuolella tiivisti edelleen evoluution kytkentää teknologian kehitykseen. Vuoden 1996 WIPO-sopimusten (WIPOn tekijänoikeussopimus ja WIPOn esitys- ja äänitesopimus) valmistelun aikana huomio sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa keskittyi digitaalisen tekniikan synnyttämien kysymysten ratkaisemiseen niin tiiviisti, että puhuttiin "digitaalisesta agendasta".

Digitaalitekniikan käänteentekevä ominaisuus on, että kaikki digitaalinen aineisto on kopioitavissa tietokoneen muistiin. Tietokoneet ovat tehokkaita kopiokoneita. Tietoverkkojen välityksellä yhteen kytketyt tietokoneet muodostavat puolestaan maailmanlaajuisen kopiointi- ja levitysjärjestelmän. Digitaaliset kopiot ovat laadultaan alkuperäisen veroisia, toisin kuin perinteisillä kopiointitavoilla tehdyt kopiot.

Digitaalisen tekniikan laajamittainen käyttöönotto helpotti aluksi aineistojen kopiointia ja levittämistä. Pian sen huomattiin aiheuttavan myös syvällisempiä, rakenteellisia muutoksia. Tieto- ja viestintätekniikkojen sulautuminen johti yhä jatkuviin sisältötuotannon ja -levityksen sekä televiestintäteollisuuden rakenteiden ja toimintatapojen muutoksiin. Teknologisen konvergenssin vaikutusta viestinnän sääntelytarpeisiin ja myös tekijänoikeusjärjestelmän tarkistustarpeisiin on jo useita vuosia arvioitu ilman lopullisia johtopäätöksiä.


EU-direktiivit harmonisoivat

Suomen liittyminen Euroopan unioniin johti tekijänoikeuslainsäädännön muutosprosessissa tahdin vaihdokseen. Eurooppalainen EU-direktiiveillä tapahtuva tekijänoikeuden harmonisointi vauhdittui liittymisprosessimme aikana, ja noin kymmenen vuoden aikana merkittävä osa koko tekijänoikeusjärjestelmästä on tullut harmonisoiduksi. Yhteisön harmonisointi kytkeytyy vahvasti teknologian kehitykseen; tekijänoikeusdirektiiveistä ensimmäiset kolme, niin sanotut tietokoneohjelmadirektiivi, satelliitti- ja kaapelidirektiivi ja tietokantadirektiivi, koskettelevat teknologian vaikutusaloja. Ennen vuosituhannen vaihdetta Suomen tekijänoikeuslakiin oli tehty jo viiden EU-direktiivin mukaiset muutokset.

Kuudes tekijänoikeusalan direktiivi, vuonna 2001 annettu niin sanottu tietoyhteiskuntadirektiivi, kohdistuu digitaalisen tekniikan käyttöalojen ytimiin. Direktiivi perustuu eräiltä keskeisiltä osiltaan vuoden 1996 WIPO-sopimuksiin, ja sen tarkoituksena on harmonisoida EU:n jäsenvaltioiden ratkaisuja, joilla ne saattavat voimaan mainitut sopimukset. Samalla direktiiviin on kuitenkin sisällytetty tekijänoikeuden yhdenmukaistamiseen tähtääviä säännöksiä.

Tietoyhteiskuntadirektiivi pyrkii varmistamaan sen, että kaikkien EU-maiden lainsäädäntö perustuu laajaan reprodusointikäsitteeseen, joka sisältää myös lyhytaikaiset tietokoneilla ja tietoverkoissa tapahtuvat kopiointitapahtumat. Direktiivi selventää tietoverkoissa tilauspohjaisen yleisölle tapahtuvan suojatun aineiston välittämisen oikeudellista luonnetta. Direktiivi sisältää myös säännökset siitä, että jäsenvaltioiden on annettava suojaa teknisten suojausten oikeudetonta murtamista vastaan ja taattava digitaalisen aineiston oikeuksien hallinnoinnin edellyttämän informaation suoja.

Suomen kannalta direktiivin merkittävimpiin säännöksiin kuuluvat säännökset, joilla pyritään määrittelemään ne tapaukset, joissa kansallisessa laissa on sallittua rajoittaa reprodusointioikeutta ja/tai yleisölle välittämisen oikeutta. Näitä säännöksiä koskevista ehdotuksista syntyi Brysselissä laaja keskustelu.

Suomen ja muiden Pohjoismaihin kuuluvien EU-jäsenmaiden kanta oli se, että direktiivissä ei olisi tarpeen säännellä kaikkia sisämarkkinoiden toimivuuden kannalta vähemmän merkityksellisiä rajoituksia. Suomi katsoi, että kulttuurin, opetuksen, tiedonvälityksen ja esimerkiksi kirjastojen toiminnan kannalta merkittäviä rajoituksia tulisi voida säilyttää tekijänoikeuslainsäädännössä ja tarvittaessa myös kehittää edelleen. Lisäksi Suomi katsoi, että rajoitussäännöksiä tulisi voida ulottaa koskemaan myös digitaalisessa muodossa olevia aineistoja sellaisissakin tapauksissa, joita ei ole mainittu direktiivissä. Tässä kohdassa kuitenkin voitti eteläisempien EU-maiden ja komission kanta, jonka mukaan direktiivissä tulee tyhjentävästi luetella ja määritellä sallitut rajoitukset.


Lainsäädännön kehittämishaasteita

Tietoyhteiskuntadirektiivissä oli asetettu 18 kuukauden määräaika direktiivin mukaisten muutosten tekemiselle kansalliseen lakiin. Muutokset olisi tullut saattaa voimaan viimeistään 21.12.2002. Suomessa hallituksen esitys annettiin eduskunnalle lokakuussa 2002. Esitys kuitenkin raukesi, koska eduskunta ei ehtinyt käsitellä sitä ennen maaliskuussa 2003 pidettyjä eduskuntavaaleja.

Kansallisen lainsäädännön ja tekijänoikeusjärjestelmän suurimmat haasteet ovat 1990-luvun puolivälistä lähtien olleet ja ovat edelleen digitaaliseen teknologiaan, tietokoneiden käyttöön ja erityisesti tietoverkkoympäristön kehitykseen liittyvät kysymykset. On todennäköistä, että käynnissä olevan tekijänoikeuslain tarkistusvaiheen jälkeenkin haasteet liittyvät vielä pitkään digitaalisen ympäristön kehitykseen.

Tekijänoikeus on perustana laajalle taloudelliselle toiminnalle, jolla on monissa maissa suuri työllistävä vaikutus. Tietoverkoissa tapahtuvan sähköisen kaupan turvallisten ja toimivien oikeudellisten puitteiden organisoiminen on kysymysten etunenässä.

Maailmanlaajuisiin ongelmiin kuuluu edelleen se, että verkkomaailmassa kansalliset ratkaisut eivät enää yksin riitä. Digitaalisessa tietoverkkoympäristössä valtioiden rajat ovat kadonneet. Tietoverkot ulottuvat kaikkiin maihin, maailman joka kolkkaan. Suojatut aineistot ovat verkon kautta käytettävissä missä tahansa ja milloin tahansa. Käyttötapahtumat ulottavat vaikutuksensa periaatteessa ja käytännössäkin kaikkialle maailmaan.

Tärkeimpiä ratkaistavia kysymyksiä on se, minkä maan lakia sovelletaan sellaisiin suojatun aineiston käyttötapahtumiin, joiden vaikutukset ovat globaaleja. Tämän asian ratkaiseminen vaatii analyysiä, tulkintoja ja järjestelyjä, ja mahdollisesti uusia sopimuksia kansainvälisillä foorumeilla. Yhtä merkittävä kysymys on se, minkä maan viranomaiset ovat toimivaltaisia. Samaan ongelmaryhmään kuuluu kysymys siitä, miten järjestyy tutkinta mahdollisissa oikeudenloukkaustapauksissa ja miten vastuulliset saadaan tuomioistuimiin.


Lain rikkomistilanteet

Aineistojen helppo saatavuus esimerkiksi internetin välityksellä ja niiden helppo ja nopea kopioitavuus avaavat mahdollisuuksia myös entistä helpommin ja huomaamattomammin tapahtuvaan tekijänoikeuksien loukkaamiseen. Oikeudenloukkausten laajuus ja suuruus esiintyvät täysin uudenlaisessa mittakaavassa. Käytännössä kaikki avoimeen verkkoon sijoitetut aineistot ovat verkkoympäristössä kenen tahansa käytettävissä.

Musiikki on ollut historiallisesti ensimmäisenä sekä kehittyvän tekniikan hyödyntäjänä että sen uhrina. Musiikin alalla teknologian innovaatiot on otettu nopeimmin käyttöön. Kun tietokoneen periaate keksittiin yli sata vuotta sitten, säveltäjät huomasivat, että sen avullahan voisi myös säveltää. Tämä oivallus syntyi ennen kuin ensimmäistäkään tietokonetta oli rakennettu. Musiikin alalle syntyi ensimmäinen toimiva ja aukoton digitaalinen luovan työn, tuotannon ja levityksen ketju, joka ulottui säveltäjän työpajasta ihmisten radiovastaanottimiin ja cd-soittimiin.

Nykyisin suurin osa maailmassa tuotetusta musiikista on tietoverkossa kaikkien saatavilla. Valtaosa tästä tarjonnasta on laitonta.

Verkkomaailmassa tapahtuvat oikeudenloukkaukset poikkeavat perinteisestä äänilevypiratismista nykyisessä vaiheessa erityisesti siinä, että niiden takana eivät suinkaan ole taloudellista hyötyä tavoittelevat henkilöt. Toimintaa harrastavat tavalliset ihmiset, jotka usein ovat nuoria ja jotka ideologisista tai muista syistä, esimerkiksi haittaa ja vahinkoa suuryrityksille aiheuttaakseen tai musiikkia ilmaiseksi saadakseen, haluavat tietoverkon välityksellä saattaa musiikkia kaikkien ihmisten tai erityisesti samanmielisten saataville.

Tällainen tietoverkossa tapahtuva toiminta on verrattavissa varastamiseen tai näpistämiseen taikka sellaisen toiminnan avunantoon. Perinteinen piratismi sen sijaan tähtää rahan ansaitsemiseen. Tällä hetkellä rahan ansaitseminen laittomalla verkkolevityksellä ei ole vielä mahdollista. Ainoat, jotka verkkopiratismista voivat rahallisesti hyötyä, ovat teleliikenteen toimijat.

Yksinkertaisia ratkaisuja ei enää ole. Uuden toimivan puitteen luominen tekijänoikeustaloudelle ei ole pelkästään lainsäädäntökysymys tai lain kansallinen tai kansainvälinen täytäntöönpanokysymys. Käynnissä on uusien toimintamallien innovointi ja kehittely. Lainsäädännön kehittämisen tulisi tukea kestävän toimintaperustan luomista. Niinpä uuden hallituksen ohjelmassakin todetaan, että lainsäädäntö uudistetaan vastaamaan tietoyhteiskunnan vaatimuksia.


Yksityisen kopioinnin dilemma

Suomen ja muiden Pohjoismaiden tekijänoikeudessa on perinteisesti pidetty erittäin tärkeänä, että yksityisten ihmisten kopiointi omaan yksityiseen käyttöön on sallittua. Tämä on periaate. Mahdollisuus yksityiseen kopiointiin palvelee yksityisten ihmisten tiedonsaantia, opiskelua, virkistyksen ja virikkeiden saantia ja harrastuksia. Ongelmaksi on muodostunut yksityisen kopioinnin helppous ja kopioinnin valtaviin mittoihin paisunut määrä. Monilla alueilla ihmiset hankkivat tieto- ja viihdeaineistonsa menemättä kirja-, musiikki- tai elokuvakauppaan.

Markkinoille, kulttuurin ja tiedon tuotannon ja tiedonvälityksen taloudelle on tapahtumassa jotakin. Ratkaisuja etsitään kuumeisesti. Pohjoismaissa ratkaisumalli ei ole yksityisen kopioinnin kieltäminen vaan toisaalta toimivien markkinamallien, kuten teknisten suojausten kehityksen ja käyttöönoton edistäminen, ja toisaalta kopioinnin hyvittäminen niille, joiden aineistoon kopiointi kohdistuu.

Tietoyhteiskuntadirektiivi salliikin annetussa muodossaan yksityistä kappaleen valmistamista koskevan rajoituksen säätämisen. Samalla se kuitenkin edellyttää, että oikeudenhaltijoiden on saatava kappaleen valmistamisesta sopiva hyvitys (englanniksi "fair compensation"). Direktiivin mukaan hyvityksen osalta on otettava huomioon teknisten suojakeinojen käyttäminen teoksen suojana tai niiden käyttämättä jättäminen. Kun tekniikka ja suojaukset tukevat turvallisen sähköisen kauppapaikan muodostumista, direktiivi edellyttää, että hyvitysjärjestelmistä luovutaan.

Suomessa on jo pitkään ollut käytössä tallennusalustoiden valmistukseen ja maahantuontiin perustuva maksu, ns. kasettimaksu, jonka tuotoilla yksityistä kopiointia on kompensoitu. Direktiivi näyttää edellyttävän, että hyvityksen saajiin kuuluvat myös muiden kuin ääni- ja kuvatallenteilla olevien tai radiossa ja televisiossa lähetettyjen teosten oikeuksien haltijat. Keskustelua käydään edelleen siitä, mihin laitteisiin maksun tulisi ulottua. Ensimmäinen johtopäätös on ollut, että maksua ei tulisi ulottaa ainakaan sellaisiin tallennuslaitteisiin, joissa ei ole lainkaan muistiominaisuutta.

Yksityisen kopioinnin ja teknisten suojakeinojen suhde on yksi vaikeimmista ja puhutuimmista kysymyksistä. Vastakkain ovat yhtäältä yritykset aikaansaada teknisiä suojauksia käyttämällä toimivat markkinat, joilla ihmiset vielä ostavat kulttuurituotteita ja toisaalta kuluttajansuojanäkökohdat ja ostavan yleisön odotukset markkinoilla olevien tallenteiden teknisiin ominaisuuksiin nähden.


Teknisten suojakeinojen suoja

Teknisiä suojakeinoja koskevat tietoyhteiskuntadirektiivin säännökset pohjautuvat WIPO-sopimusten vastaaviin määräyksiin. WIPO-sopimukset edellyttävät oikeudellista suojaa sellaisten tehokkaiden teknisten suojakeinojen kiertämistä vastaan, joita oikeudenhaltijat käyttävät oikeuksiensa suojana. Tietoyhteiskuntadirektiivi menee askeleen pidemmälle: myös kiertämistä valmistelevat toimet eli purkuvälineiden valmistaminen, myynti ja muu levitys ovat direktiivin mukaan kiellettyjä.

Direktiivin säännösten käytännön soveltaminen tuottaa monenlaisia ongelmia. Minkälaiset suojaukset ovat direktiivissä tarkoitettuja tehokkaita teknisiä suojauksia? Miten laitteistovalmistajat ottavat huomioon käytetyt tekniset suojaukset? Kuinka sovitetaan yhteen teknisesti suojatun tallennekappaleen ostajan omistusoikeus ja teknisen suojauksen kiertämiskielto?

Päänvaivaa ovat tietoyhteiskuntadirektiivin mukaisten muutosten valmisteluun aiheuttaneet myös direktiivin 6 artiklan 4 kohdan säännökset. Kuinka esimerkiksi toteutetaan direktiivin vaatimus siitä, että oikeudenhaltijoiden on tiettyjen rajoitussäännösten tilanteissa tarjottava teknisillä suojauksilla suojatut aineistonsa suojaamattomina käytettäväksi? Kuinka säännökset ulotetaan ulkomailla oleviin toimijoihin? Jäsenmaiden ratkaisujen kirjo tulee olemaan melkoinen.

Suomessa rakennettiin vuoden 2002 hallituksen esityksen valmistelun aikana säännösehdotukset, joiden lähtökohtana on teknisten suojausten tiukka oikeudellinen suojaaminen. Pehmennyksenä säännöksiin otettiin kuitenkin periaate, että laillisesti hankkimastaan tallennekappaleesta teknisen suojauksen saa kiertää, jos tarkoituksena on teoksen kuultavaksi tai nähtäväksi saaminen tai henkilökohtaisen kopion tekeminen tallenteesta, esim. toisella kuuntelu- tai katseluvälineellä käytettäväksi. Verrattain laaja reaktio musiikkiteollisuuden ja mm. komission taholta oli, että tällainen suojausten kiertomahdollisuus menisi liian pitkälle. Uudella valmistelukierroksella haetaan ratkaisua, joka takaisi riittävän suojan ja samalla ottaisi huomioon erilaisissa teknisissä muodoissa olevien tallenteiden ostajien tilanteen.


Kirjastojen tarpeet laajapohjaisessa tarkastelussa

Kulttuuripolitiikan ydinalueeseen kuuluvat kirjastojen, arkistojen ja museoiden aineistojen säilyttämiseen ja käyttämiseen liittyvät kysymykset. Usein unohdetaan, että suuri osa mainituissa laitoksissa olevasta aineistosta on edelleen tekijänoikeuden alaista. Teos- tai muun aineistokappaleen omistusoikeuden siirto ei vaikuta tekijänoikeuksiin.

Tähän asti sallittua on ollut vain analogisilla menetelmillä, lähinnä valokopioimalla ja ehkä mikrofilmauksella, tapahtuva kappaleen valmistaminen. Aineiston luonteesta johtuen kulttuuriperintöä säilyttävien laitosten kentässä kirjastoilla on ollut erityisasema: aineistoa lainataan yleisölle.

Viime vuosikymmenen puolivälissä edellisessä laajassa tekijänoikeuslain uudistuksessa lakiehdotukseen sisällytettiin myös luonnos tekijänoikeusasetuksen muutokseksi. Kappaleen valmistaminen ehdotettiin mahdolliseksi kaikilla tekniikoilla. Laitoskentän ja oikeudenhaltijajärjestöjen, mm. julkaisijoiden ja kustantajien, välisissä neuvotteluissa kävi kuitenkin pian selväksi, ettei aika ollut vielä kypsä. Digitaalitekniikka oli vasta yleistymässä eikä sen vaikutuksia osattu vielä arvioida. Askelta tuntemattomaan ei uskallettu ottaa.

Tilanne on vuosien kuluessa muuttunut. Tietoyhteiskuntadirektiivi sisältää myös säännökset siitä, että kappaleen valmistaminen – myös digitaalinen – voidaan sallia kirjastoissa, arkistoissa ja museoissa. Edellytyksenä on, että tällaisella tarkoin määritellyllä kappaleen valmistamisella ei tavoitella välitöntä tai välillistä taloudellista tai kaupallista etua. Tämän säännöksen säilyttäminen direktiivissä oli huomattavan pohjoismaisen ponnistuksen tulos Brysselissä.

Vielä kovemman pohjoismaisen aktion tulos on direktiivin säännös, jonka nojalla jäsenmaissa voidaan säätää tietynasteisesta aineiston välittämisestä laitoksen suljetussa verkossa. Sen muotoilu pohjautui Suomen tekemään ehdotukseen. Ajatus yleisölle välittämisen sallimisesta mm. kirjastoissa ei saanut suurtakaan sympatiaa komission ja Keskisen ja Eteläisen Euroopan EU-jäsenmaiden taholla. Tästä syystä säännöksen ehdot ovat aika tiukat. Säännöksen mukaan voidaan sallia laitosten kokoelmiin sisältyvän aineiston välittäminen laitosten tiloissa, tarkoitukseen varatuilla päätteillä ja vain tutkimusta tai yksityistä opiskelua varten.

Direktiivin säännökset mahdollistavat nyt järkevien ja kohtuullisten ratkaisujen etsimistä kirjastojen, arkistojen ja museoiden tarpeisiin. Vuonna 2002 tapahtuneessa ja 2003 jatkuneessa valmistelussa on kehitetty lakiehdotukseen useista pykälistä koostuva jakso, jolla pyritään muotoilemaan linjat näiden laitosten hyödyllisille käytännöille. Esimerkiksi laki sallisi kappaleiden valmistamisen käytetystä tekniikasta riippumatta – myös digitoimalla – aineistojen säilyttämiseksi, säilyvyyden turvaamiseksi, entistämiseksi ja kunnostamiseksi sekä kokoelmien hallintaa ja järjestämistä varten sekä vielä puuttuvien osien täydentämiseksi.

Suurta huomiota tekijänoikeusuudistuksen valmistelussa on kiinnitetty myös vapaakappalekirjastojen toiminnan kehittämistarpeisiin liittyviin tekijänoikeudellisiin kysymyksiin. Siirtyminen yhä enenevässä määrin sähköisten joukkoviestintävälineiden käyttöön on vaikuttanut siihen, että kansallisen kulttuurin tuotteet muuttuvat vastaavasti digitaalisiksi ja osin myös tietoverkkojen avulla käytettäviksi. Sähköisten joukkoviestintävälineiden rungon muodostavat edelleen radio ja televisio.

Vapaakappalelainsäädännön uudistushanke on saanut uutta potkua tieto- ja viestintätekniikoiden sulautumisesta. Vanha lainsäädäntö ei enää riitä kattamaan sähköisiä aineistoja. Aika on kypsyttänyt myös ajatusta kansallisen radio- ja televisioarkiston perustamisesta. Tekniikoiden ja jakelukanavien sulautuminen tekee perustelluksi myös lainsäädäntöjen sulauttamisen.

Vapaakappalekirjastojen ja -järjestelmien osalta tietoyhteiskuntadirektiivi sallii nimenomaisesti niitä koskevien erityissäännösten säätämisen. Direktiivi ei vaikuta näihin säännöksiin. Keväällä 2003 työryhmätyöskentelystä mietintövaiheeseen saatettu vapaakappalelainsäädännön uudistus linkittyy olennaisesti tekijänoikeuslainsäädännön uudistamiseen.

Vapaakappaleaineiston käyttö on ehdotettu säänneltäväksi tekijänoikeuslaissa. Tavoitteena ovat säännökset, joiden perusteella kaikkien joukkoviestinnän tuotteiden arkistoaineistojen säilyttämisen ja tutkimuskäytön edellyttämä kopiointi ja aineistojen käyttö on mahdollista.


2000-luvun tekijänoikeuspolitiikka

Tekijänoikeuden kehittämisessä on edellä esitetyssä tilanteessa aivan erityisiä haasteita.

Tekijänoikeuden merkityksen voi kiteyttää kolmeen keskeiseen seikkaan. Tekijänoikeus on luovan työn kannustin. Tekijänoikeus on tärkeä osa kulttuurin taloudellista perustaa. Luovan työn taloudellinen arvo syntyy tekijänoikeuksista.

Nykyisin tulevaisuudesta tiedetään myös tekijänoikeuden kehittämissuuntien kannalta vähemmän kuin koskaan aikaisemmin. Dynaamisen alueen järjestelyt ja mahdollisesti tarvittava sääntely eivät tule koskaan valmiiksi. Tästä syystä olisi löydyttävä sekä poliittisesti että teknisesti valmiuksia tarkistaa lainsäädäntöä nykyistä joustavammin. Kiveen hakattuja ratkaisuja ei enää ole. Tämä tilanne synnyttää tarpeen etsiä dynaamisempia lainsäädäntöratkaisuja.

Lainsäädännön kehittämisessä avoin prosessi on välttämätön. Vain se, että kaikki asiantuntevat kommentit tulevat esiin ja huomioon otetuiksi, mahdollistaa laajasti hyväksytyn lainsäädännön. Kokemus osoittaa, että vastakkaisetkin intressit on mahdollista usein ottaa huomioon tasapainoisia ratkaisuja kehitettäessä. Monet intressikiistat ovat näennäisiä. Asioihin paneutuminen yhteistoimin hälventää väärinkäsityksiä. Useimpien osapuolten tavoitteet ovat samalla suunnalla: se on suojatun aineiston laaja käyttö ja levitys.

Opetusministeriön kulttuuripolitiikan kehittämistavoitteisiin kuuluu muun ohella yhteistyössä eri alojen toimijoiden kanssa parantaa tekijänoikeudellista tietämystä ja osaamista, ja muun muassa luoda edellytyksiä digitaalisen sisältötuotannon kehittämiselle.

Monimutkaiseksi ja vaikeaselkoiseksi arvosteltu tekijänoikeuslakimme on kuin räsymatto, jossa eri aikojen kudelmat erottuvat selvästi toisistaan. Lakiin sisältyvät säännökset useista erilaisista teos- ja muista aineistolajeista sekä niiden oikeudenhaltijoista ja niihin liittyvistä oikeuksista ovat kaiken pohjana. Tekniikan kehittyminen on tuonut oman lisänsä tilkkutäkkiin.

Tätä kehitystä on ollut edistämässä myös EU, jonka yksityiskohtainen ja sektoreittain säädetty lainsäädäntö näkyy myös lain sisällössä.

Lain rakenteen yksinkertaistaminen helpottaisi lain toimivuutta ja sen tuntemusta sekä ammattilaisten että kansalaisten keskuudessa yleisesti. Tällainen tavoite sisältyy lain uudistamisajatuksiin.

Valtiovallan ensisijainen keino vastata tietoyhteiskunnan vaatimuksiin on lainsäädännön kehittäminen ja uudistaminen. Tietoyhteiskuntakehitys on johtanut kuitenkin myös ajatukseen, että valtion tulisi aikaisempaa tarkemmin seurata myös tekijänoikeuden toimivuutta ja tarvittaessa puuttua asioihin positiivisilla toimilla.

Esille on tullut myös ajatus "ulos kirjoitetun" tekijänoikeuspolitiikan muotoilemisesta. Vireillä on tekijänoikeuden ja tekijänoikeusjärjestelmän pitkäjänteisen kehittämisen suunnitelman valmistelu katkeamatta jatkuvan työn tueksi. Muodostettava politiikka edesauttaa toivottavasti myös hallitusohjelman toteuttamista.

Lainsäädännön uudistamisen valmistelun lähtökohtana on, että tekijänoikeusjärjestelmää kehitettäessä otetaan huomioon tekijöiden, teollisuuden ja käyttäjien edut.

Tavoitteena on tasapaino, jossa luovan työn, kulttuurin ja tiedonvälityksen taloutta ei unohdeta.

Evoluutio on liikettä. Liikkeessä oleva järjestelmä ei luudu. Sen on uusiuduttava.