Juha Hakala
Pääosa kansalliskirjaston tarjoamista verkkopalveluista on tällä
hetkellä maksuttomia yliopistojen piirissä toimiville käyttäjille ja
maksullisia muille. Kirjasto selvittää yhteistyössä opetusministeriön
kanssa, miten toiminnan rahoitusperiaatteita ja säädöspohjaa voidaan
tarkistaa niin, että osa kirjaston ylläpitämistä tietokannoista saadaan
maksutta yleiseen verkkokäyttöön ja osa käytettäväksi muissa
kirjastoissa sekä asiakaskäyttöön että kirjastojen sisäisinä
infrastruktuuripalveluina.
Edellä oleva lainaus on poimittu marraskuussa 1999 hyväksytystä
Kansalliskirjastostrategiasta. Sana on muuttunut lihaksi; vuoden 2001 alusta
lähtien Linnea-tietokannat sekä Elektra-hankkeessa digitoidut artikkelit
ovat käytettävissä kaikista yleisistä kirjastoista ja
ammattikorkeakoulusta. Tietokantojen hakukäyttö perustuu opetusministeriön
kanssa solmittuihin lisenssisopimuksiin, jotka ovat voimassa kuluvan vuoden
loppuun asti. Sopimusten jatkamisesta neuvotellaan syksyllä 2001.
Linnea-tietokantojen ja Elektra-artikkeleiden maksullinen käyttö on
lisenssien seurauksena lisääntynyt. Elektran suosion kasvuun vaikuttaa
sekin, että helmikuun 20. päivästä lähtien Elektran viitteet ovat myös
Arto-tietokannassa. Eeva-Liisa Aalto kertoo artikkelissaan lisää Elektrasta
ja palvelun kehittämissuunnitelmista.
Valtaosa Linnea-verkon Linko-palvelimen kokonaiskuormasta koituu
maksuttomasta, verkon sisältä tulevasta käytöstä. Ja kun maksutonkin
käyttö on jatkuvasti kasvanut, on Linko-palvelin ollut kovilla. Tietolinjan
tässä numerossa on allekirjoittaneen katsaus siihen, mistä ongelmat
johtuvat ja mitä niiden ratkaisemiseksi on tehty ja tullaan tekemään.
Pahoittelen omasta puolestani sitä, että tietokantojen käyttäjät ovat
joutuneet kärsimään huonoista vasteajoista ja siitä, ettei tietokantoihin
pahimpina ruuhka-aikoina ajoittain pääse lainkaan.
Pääteemana Tietolinjan tässä numerossa on kuitenkin aivan toisenlainen,
vielä paljon vakavampi tekninen ongelma: elektronisen aineiston
säilyttäminen tuleville sukupolville. Jani Stenvall kirjoittaa
kuvailutietojen roolista elektronisen aineiston pitkäaikaissäilytyksessä.
Pikipäin voisi ajatella ettei pitkäaikaissäilytykseen metadataa tarvita,
mutta itse asiassa tallennettavien resurssien kuvailu on välttämätön, vaan
ei vielä riittävä ehto sille, että aineisto on ylipäätään
säilytettävissä. Jos emme enää tiedä mitä olemme arkistoineet, peli on
jo menetetty.
Allekirjoittanut on laatinut aihepiiristä kaksi tekstiä. Helsingin
yliopiston julkaisustrategiatyöryhmälle laadittu muistio elektronisten
julkaisujen säilyttämisestä Helsingin yliopistossa julkaistaan, koska monet
muistiossa mainitut ongelmat koskettavat kaikkia yliopistoja ja oppilaitoksia.
Ongelmiin ehdotetut ratkaisutkin voivat olla sovelluskelpoisia muualla.
NEDLIB (Networked European Digital Library) oli antoisin EU-hanke, jossa
olen ollut mukana. Projektista kirjoitettu artikkeli pyrkii antamaan
yleiskuvan siitä, mitä NEDLIB sai aikaan. Niille, joita hanke kiinnostaa
enemmän, suosittelen projektien raporttien lukemista. Lopullista ratkaisua
elektronisten julkaisujen säilyttämiseen emme löytäneet, mutta tiedämme
nyt varsin hyvin, mistä on kysymys ja mitä digitaalisen arkiston on
tehtävä.
Suomalaisten merkittävin panos NEDLIB-projektissa oli verkkojulkaisujen
arkistointiin tarkoitetun haravaohjelmiston kehittäminen. NEDLIB-harava on
herättänyt runsaasti mielenkiintoa myös ulkomailla. Pääkirjoituksen
laatimista edeltäneen viikon aikana olen vastannut Itävallasta ja
Sloveniasta lähetettyihin kyselyihin; molemmissa maissa on käynnistymässä
kansallinen hanke verkkojulkaisujen tallentamiseksi. Pisimmällä ollaan
Islannissa, jossa kansalliskirjasto keräsi NEDLIB-haravalla helmikuussa 2001
viikossa noin 1.5 miljoonaa tiedostoa, siis noin kuusi dokumenttia jokaista
islantilaista kohden. Tilaa arkisto vei vaivaiset 4.4 gigatavua, eli sen voisi
tallentaa modernille PC:lle monena kopiona.
Elektronisten julkaisujen pitkäaikaissäilytystä on toistaiseksi tutkittu
aivan liian vähän niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Kun tietoa siirretään
kiihtyvällä vauhdilla verkkoon, paineet sille että jotakin tehdään,
kasvavat. Esimerkiksi virtuaaliyliopistohankkeen piirissä keskustelu
aineiston kuvailun ja säilyttämisen periaatteista on käynnistymässä, ja
valtioneuvostossa on käynnissä asiakirjajärjestelmän uusimishanke, jonka
sivutuotteena edellytykset säilyttää elektronisia asiakirjoja paranevat
oleellisesti. Toivoa sopii, että uusia kotimaisia digiarkistohankkeita
syntyy, ja että nämä hankkeet löytävät hedelmällisiä tapoja tehdä
yhteistyötä. Kansainvälinen yhteistyö tällä alalla on hyvin tiivistä,
muun muassa Australian kansalliskirjaston ylläpitämän PADI-aihehakemiston (http://www.nla.gov.au/padi/)
ansiosta.
Tietolinjan tässä numerossa julkaistavat, elektronisten julkaisujen
pitkäaikaissäilytystä koskevat artikkelit eivät ole ensimmäisiä
suomalaisia tekstejä tästä aihepiiristä. Esimerkiksi Anneli Heimbürger ja
Pekka Metsäranta kirjoittivat asiasta Tietolinjassa jo vuonna 1999 (no 2/1999).
Nyt käsillä oleva kolmen artikkelin kokonaisuus lienee tähän asti
laajimpia tietopaketteja tästä aihepiiristä. Pyrimme jatkossakin
julkaisemaan aihepiiriin liittyviä tekstejä.
Marit Olanderin artikkeli KAKS (Kansallisen kirjastoverkon
standardiperusta) –hankkeesta kertoo kansalliskirjastossa tehtävästä
kansallisen kirjastoverkon rakennustyöstä. Vaikka Linnea2-hanke – josta
lisää Tietolinjan seuraavassa numerossa – tulee hyödyntämään
KAKS-projektin tuloksia, KAKS on ensisijaisesti kansallinen hanke, jossa
luodaan kaikkia kotimaisia kirjastojärjestelmiä koskevia peruslinjauksia.
Samalla pidetään huoli siitä, että kansainvälisen yhteistyön
edellytyksiä ei vaaranneta. Kansalliskirjastostrategiahan toteaa, että
Suomessa kansalliskirjastolla on keskeinen vastuu niitten
toimintaedellytysten kehittämisestä, jotka edistävät kirjastojen
osallistumista kansainväliseen yhteistyöhön ja jotka tarjoavat
mahdollisuuden käyttää esteettömästi tietoverkkojen välityksellä
saatavissa olevaa tietoa. Samalla kansalliskirjaston tehtävänä on huolehtia
niistä edellytyksistä, joiden avulla Suomessa tuotettu tieto ja suomalainen
kirjallinen kulttuuri asetetaan saataville muualla maailmassa.
Tietolinja
1/2001
|