|
« Laaksovirta, Tuula, H. Kirjastot kansalaisoikeutena. Julkaisussa Kirja tietoverkkojen maailmassa. Toimittaja Inkeri Salonharju. Verkkojulkaisu. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 2003. Saatavana http://www.lib.helsinki.fi/julkaisut/kirjatietoverkkojenmaailmassa/ ISBN 951-10-1320-6. Artikkelin URN:NBN:fi-fe20031610.
Tuula H. LaaksovirtaKirjastot kansalaisoikeutenaOikeus ja velvollisuus Viime vuosina erääksi kansalaiskeskustelun keskeiseksi teemaksi on tullut "oikeus johonkin". Puhutaan kansalaisten oikeudesta hoitoon, naisten oikeudesta hallintoneuvostopaikkoihin ja oikeudesta puhtaaseen veteen. Myös oikeus kirjastopalveluihin, oikeus tietoon ja oikeus oikeaan tietoon ovat mukana keskustelussa. Oikeuden vastinparina on velvollisuus. Sekä yksilöllä että yhteiskunnalla on oikeuksien lisäksi velvollisuuksia. Julkisessa keskustelussa on tiedostettu voimakkaammin kuin ennen kansalaisen tai yksilön oikeus saada valtiolta tai yhteiskunnalta erilaisia palveluja, suoritteita, tietyntyyppistä kohtelua, rahallista tukea, hyödykkeitä ja niin edelleen. Oikeuden vastinpari "velvollisuus" on jäänyt vähälle huomiolle. Velvollisuudesta keskustellaan vain, kun halutaan korostaa velvollisuutta järjestää "oikeus". Tiivistäen voisi sanoa, että nykykeskustelussa ajatellaan yksilöllä olevan oikeuksia ja yhteiskunnalla eli valtiolla velvollisuuksia. Kuitenkin käsite kansalainen pitää määrittelynä sisällään niin velvollisuudet kuin oikeudetkin. Asian voi kuvata seuraavasti: Taulukko 1: Kansalaisen oikeudet ja velvollisuudet.
Kun puhutaan jollakin olevan oikeus johonkin, puhutaan sosiaalisista suhteista. Suhteet voivat olla joko henkilökohtaisia tai institutionaalisia. Jos jollakin on oikeus johonkin tarkoittaa tämä sitä, että joku on velvollinen tekemään jotakin oikeuksien täyttämiseksi. Jos hyväksytään, että kansalaisuuteen liittyy oikeus johonkin, hyväksytään myös, että samalla kansalaisella on velvollisuus johonkin. Kun puhe keskittyy vahvasti yksilön oikeuksiin, on vaarana, että huomiotta jäävät yhteiskunnan oikeudet. Yhteiskunnan ja yksilön ristivetoiset odotukset niin oikeuksien kuin velvollisuuksienkin osalta kohdistuvat mm. tekijänoikeuksiin. Yhteiskunnan, valtion oikeuksia ovat mm. oikeus verotukseen tai maanpuolustukseen. Myös perusopetukseen on kansalaisilla velvollisuus osallistua. Kirjaston käyttöön ei kellään ole velvollisuutta, mutta Suomessa sosiaalinen paine kyllä on melkoinen. Laki, moraali, tapa Kansalaisuuden käsite voidaan ymmärtää kahdella tavalla. Se on kansalaisten toiminnallista yhteiskunnallista aktiivisuutta ja tietyn yhteisön laillinen asema. Toiminnallinen aktiivisuus puolestaan voi ilmetä kahdella tavalla: moraalina ja tapana. Taulukko 2: Kansalaisuuden käsite ja laki, moraali sekä tapa.
Vahvin muoto kansalaisoikeuden takaamiseen on lainsäädäntö. Jos oikeus säädetään lailla, seuraa siitä kansalaisoikeuden sanktioiminen. Ellei lakisääteinen oikeus toteudu, siitä on ennakkoon sovitut seuraukset. Kun lasten päivähoito säädettiin subjektiiviseksi oikeudeksi, (jokaisella tietyt ehdot täyttävällä yksilöllä on ko. oikeus), taattiin yhteiskunnan palvelu lapselle henkilönä. Mielenkiintoista on, että oikeuden rikkomisesta vetivät (hyvin koulutetut) äidit kunnan oikeuteen. Suuri osa "oikeuksista" ei ole lakisääteisiä vaan niiden perustana ovat moraali tai kunkin yhteiskunnan traditiot ja historia (tapa). Moraali ja tapa ovat tietenkin yhteiskuntaa ja yksilöä sitovia siinä missä lakiperustakin. Kun talvella sunnuntaikävelyllä kuulimme mieheni kanssa kovaa hätäistä melua lasten leikkipaikalta, kiiruhdimme äänten suuntaan. Pieni tyttö oli lasten kertomuksen mukaan lyönyt päänsä liukumäessä ja istui itkien hangessa. Kannoimme lapsen kotiin, lapsijoukon seuratessa helminauhana perässä ja neuvoessa touhukkaasti tietä. Pienellä tytöllä oli sekä lasten että meidän mielestämme "oikeus" saada turvaa ja huolenpitoa. Moraalikoodi ohjaa toimintaa sekä tietoisesti että alitajuisesti, myös lasten toimintaa. Suomalaisen yhteiskunnan traditio ja historia ohjaavat jokaista meistä käyttäytymään "oikein". Kun nautimme luonnossa liikkumisen "jokamiehen oikeuksista", sosiaalinen yhteisömme tuottaa oikeaa käytöstä kertomusten muodossa. Kaikki Kain ikäiset ovat kuulleet tarinoita, kuinka ymmärtämättömiä saksalaiset jokamiehen oikeuksien suhteen olivat. Kertomuksista opimme ymmärtämään, kuinka meidän suomalaisten tulee sosiaalisessa yhteisössämme käyttäytyä. Kirjastolaitos on kansalaisoikeuskeskustelussa vahvoilla. Sekä lakiperusta, yhteiskuntamoraali että maan kulttuuri ja tavat tukevat ajatusta "Kirjasto - kansalaisoikeus". Laki Lakitasolla Suomessa on ollut aina ajanmukainen hyvä kirjastolaki. Viimeinen on vuodelta 1998 (nro 904). Lainsäädäntö on säännöllisesti uusittu vastaamaan kulloistakin yhteiskunnallista tilannetta. Laissa on aina turvattu kansalaisten oikeus kulttuuriin ja tietoon, yksilön kehitykseen ja sivistykseen. Eri sanamuodoin on ilmaistu, että yhteiskunta on sitoutunut ylläpitämään pysyvästi ja kaikkialle maahan ulottuvaa instituutiota, jonka erilaiset palvelut ovat kansalaisoikeus. Viimeisin laki ilmaisee asian seuraavasti: "Yleisten kirjastojen tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen ja elinikäiseen oppimiseen. Kirjastotoiminnassa tavoitteena on edistää myös virtuaalisten ja vuorovaikutteisten verkkopalvelujen ja niiden sivistyksellisten sisältöjen kehittymistä." On vahinko, että laki määrittää kansalaisoikeudeksi vain yleiset kirjastot. Laki voisi kattaa kaikki kirjastot, sillä niillä kaikilla on kulttuurin, sivistyksen ja tiedonvälityksen tehtävä. Syy, miksi laki ei ole yhteinen, on raha ja isäntäorganisaatio, ei eri kirjastojen merkityksen erilaisuus yhteiskunnalle. Kirjastoilla on eri funktiot ja sovitut toiminta-alueet, mutta yhteiskunnallinen tehtävä on sama. Yleisten kirjastojen asema on lain, moraalin ja historian mielessä Suomessa niin vahva, että siitä ovat hyötyneet myös tieteelliset, erikois- ja yrityskirjastot. Kansalaiset eivät miellä kirjastotyyppejä erillisiksi - luojan kiitos. Suomen omaksuma periaate: kaikki kirjastot ovat kaikille avoimia, on ylläpitänyt tätä myönteistä myyttiä ja tuottanut todellakin "oikeuden tietoon kirjastotyypistä riippumatta". Viime vuosina on ns. rahapaineissa näkynyt halukkuutta rajata kirjaston palvelut koskemaan vain kehysorganisaation asiakkaita. Tämä on erittäin lyhytnäköistä ja tuhoisaa politiikkaa. Onneksi se ei ole saanut juurikaan kannattajia. Kirjastolaitoksen voima on sen yhteisyydessä, ei erillisyydessä. Suomen kannattaisi myös kirjastolainsäädännössä pyrkiä tiennäyttäjäksi maailmalle ja vaatia kaikki kirjastot kattavaa uutta kirjastolakia. Moraali Kirjastojen yhteiskuntamoraalinen pohja on tärkeä perusta "Kirjasto - kansalaisoikeus" ajattelussa. Meillä vallitsee konsensus tiedon, sivistyksen ja osaamisen merkityksestä koko kansakunnalle. Se on kirjattu niin perustuslakiin kuin hallitusohjelmaankin. Opillisten yhteiskuntapoliittisten tavoitteiden toteuttaminen edellyttää periaatetta tukevien instituutioiden olemassaoloa. Koululaitos ja kirjastolaitos ovat tuon politiikan keskeisimmät instituutiot. Kirjastot (yleiset) olivat ensimmäisen kerran esillä edellisen hallituksen hallitusohjelmassa samoin kuin nykyisessäkin ohjelmassa, joten niiden merkitys tietoyhteiskunnan keskeisenä toimijana on korkeimmalla mahdollisella poliittisella tasolla tunnustettu. Yhteiskunnan ilmapiiri on niin koulutusmyönteinen ja koulutukseen tukeutuva, että voi kai puhua oppivelvollisuudesta myös abstraktissa mielessä. Tätä ilmentää tarina, jonka usein kuulee eri sukupolvien kertomuksena ensimmäisistä kirjastokokemuksista. Niin Kaita edeltänyt sukupolvi kuin Kain oma sukupolvi kertoo luulleensa, että kaikki kirjastosta lainatut kirjat pitää lukea ja että kirjastonhoitaja näkee, jos ei ole lukenut. Voin paljastaa, että näinhän se onkin: kyllä kirjastonhoitaja näkee, jos kirjat ovat jääneet lukematta. Tapa Kaikkien suomalaisten elämään kuuluu kirjastossa käynti ja kirjastossa oleskelu. Tapa lähteä kirjastoon on Suomessa lähes yhtä vanha kuin lukutaito. Kun englantilaisten olohuoneena on korttelipubi, on se Suomessa kirjasto. Kukaan ei pidä tuhlauksena, että Suomessa on upeita suuria tiloja ympäri maata. Kirkko ja kirjasto ovat aina keskellä kylää, keskellä elämää. Yliopistot kutsuvat kirjastoa yliopiston sydämeksi. Aalto piirsi eduskuntataloluonnoksessaan (joka ei voittanut, eikä toteutunut) eduskunnalle kirjaston, joka olisi ollut noin puolet eduskunnan tilasta. Suomalainen kirjastoarkkitehtuuri on maailmankuulua. Ulkomaalaisia kiertää bussilasti toisensa jälkeen näitä temppeleitä katsomassa ja ihailemassa. Eivätkä nämä upeat kirjastorakennukset seiso tyhjillään. Ne ovat täynnä aineistoja ja asiakkaita. Suomen kirjastot ovat maailman käytetyimpiä. Poikkesin tätä kirjoittaessani huippuhelteen uuvuttamana ostamaan jäätelöä. Kun menin ulos Eduskunnan kirjaston pääovesta, kadulla oli kesälomalla oleva äiti noin kymmenvuotiaan poikansa kanssa. Poika kysyi: "Miksi eduskunnassa on kirjasto?" Ja äiti vastasi: "Kaikki ihmiset tarvitsevat tietoa ja sitä saa kirjastosta". Selkeämmin ei olisi voinut kuvittaa ajatusta: kirjastot ovat vahvoilla kansalaisten elämässä. Ne ovat maan tapa. Perustuslaki ja hyvinvointivaltio - kansalaisuuden raamit Kansalaisoikeuskeskustelun raamit ja vauhditus lienevät ainakin osittain seurausta uudesta perustuslaista ja keskustelusta hyvinvointivaltion nykytilasta. Uudessa perustuslaissa, joka tuli voimaan 1. päivänä maaliskuuta 2000, on yksilön oikeuksia korostava henki. Perustuslain toinen luku käsittelee perusoikeuksia ja luvun lopussa todetaan, että julkisen vallan on turvattava perusoikeudet ja ihmisoikeudet. Viittaamalla ihmisoikeuksiin sidotaan Suomi kansainvälisiin sopimuksiin ihmisoikeuksista. Perusoikeudet ovat: yhdenvertaisuus, oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen, rikosoikeudellinen laillisuusperiaate, liikkumisvapaus, yksityiselämänsuoja, uskonnon ja omantunnon vapaus, sananvapaus ja julkisuus, kokoontumis- ja yhdistymisvapaus, vaali- ja osallistumisoikeudet, omaisuuden suoja, sivistykselliset oikeudet, oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin, oikeus työhön ja elinkeinovapauteen, oikeus sosiaaliturvaan, vastuu ympäristöstä ja oikeusturva. Mielenkiintoinen detalji on, että yksilön vastuusta puhutaan vain kerran. "Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille" (20§). Kaikki muu teksti on muotoa "jokaisella on oikeus…". Suomalainen kirjastolaitos toteuttaa perusoikeuksia varsin laajasti. Keskeisin kirjastojen rooli on toimia sananvapauden ja julkisuuden toteuttajina ja tukena, mutta kirjastot ovat kansalaisoikeuksien keskuksia muutenkin kuin sananvapauden ja julkisuuden osalta. Kirjastossa asiakkaita kohdellaan yhdenvertaisuuden periaatteen mukaisesti. Asiakassegmentointi ei tapahdu sukupuolen, iän, vammaisuuden tms. perusteella vaan kirjastot priorisoivat työnsä toimintastrategiansa ja kirjastojen välisen työnjaon perusteella. Ja lapsia on kirjastoissa aina kohdeltu vähintään tasa-arvoisesti, tietoisesti jopa "ylitasa-arvoisesti". Liikkumisvapaus ilmenee kirjastossa kirjastoverkon sopimuksena palvella ketä tahansa missä päin maata tahansa. Jos joku on jostain syystä viikot Helsingissä ja viikonloput Lapualla, voi hän olla molemmissa paikoissa asiakkaana ilman rajoituksia. Tämä oikeus käyttää kirjastopalveluja muulla kuin omalla kotipaikkakunnalla on maailman mitassa harvinaista. Kirjastokorttien käytön ja rekisterien valvonta on erityisen tarkkaa, koska perusoikeudet edellyttävät yksityiselämän suojan. Henkilötietolaki koskee kirjastojen rekistereitä ja niitä myös tarkasti noudatetaan. Kirjastot eivät anna asiakastietoja tai asiakkaan käyttäytymistietoja (esimerkiksi lainat) kenellekään. Kirjastot tukevat uskonnon- ja omantunnonvapauden perusoikeutta aineistojen hankinnalla. Suomalaisten kirjastojen kokoelmat (niin elektroniset kuin paperisetkin) ovat erinomaisen laajat ja monipuoliset. Minkäänlaista sensuurimielialaa ei kirjastoissa ole ollut. Kun Salman Rushdien "Saatanalliset säkeet" vei kirjoittajansa uskonnollisista syistä tappolistalle, ja kirjakauppiaat ja kirjojen välittäjät saivat saman ja toteutetun uhkauksen, monet kirjastot (Eduskunnan kirjasto mukaan lukien) hankkivat teoksen kokoelmiinsa osittaakseen, ettei sensuuriin suostuta, eikä hankintapolitiikka taivu uhkailuun ja väkivaltaan. Kirjastojen merkitys Suomessa ja kaikkialla maailmassa sananvapauden ja julkisuuden vartijana ja kehittäjänä on oman artikkelinsa väärtti. Väitän, että suomalaisen ja ruotsalaisen ihmisen / kansalaisen eräänlainen naiivius pitää itsestään selvänä sitä, että kaiken saa kirjastosta, on yli kaksisataa vuotta jatkuneen hankintapolitiikan ansiota. Kun EU:n politiikka julkisuusasioissa oli erilainen kuin Suomen kansallinen politiikka, jouduttiin äkkirysäyksellä havaitsemaan, ettei itsestäänselvyyksiä ole. Sananvapaus ja julkisuuden takaaminen vaativat jatkuvaa valppautta. Jos valppaus on käytön puutteessa vuosikymmenien kuluessa ruostunut, on se kiillotettava uudelleen. Suomalaisilla kirjastoilla on tässä suhteessa melko "puhdas" historia. Poikkeuskin on, ja sitä on päivänsankari väitöskirjassaan ansiokkaasti tutkinut. Kirjastot tukevat omalla tilapolitiikallaan kokoontumis- ja yhdistymisvapautta. Kirjastojen tiloissa on moni pieni ja köyhä, mutta innokas yhdistys saanut ilmaisen tapaamistilan. Jopa pahimpina "tulosvastuun" ja laman aikoinakin tästä kansalaistuesta on yritetty pitää kiinni. Voikin kysyä kumpi hyödyttää suomalaisen yhteiskuntaa enemmän, kansalaisten kokoontuminen yhteisiä asioita hoitamaan yhdistykseen vai sellaisen toiminnan estäminen. Yhteiskunnassa on "tulosta" ja tulosta. Sivistyksellisten oikeuksien turvaajana kirjastot ovat vertaansa vailla kansalaisoikeuksien toteuttajana. Kirjastossa voi todellakin "kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä". Kirjastojen sivistyksellinen tehtävä niin tieteen kuin yleisenkin kirjaston osalta on vahvin argumentti näennäismaksujen intoilijoita vastaan. Kirjastojen menoissa ei minkäänlaisella maksatustoiminnalla saada todellista ja merkityksellistä "kannattavuutta" aikaan. Ainahan voidaan askarrella pikkumaksujen kanssa, jos sillä saavutetaan muita tavoitteita: vähennetään kaukolainausta, vähennetään varastamista, saadaan statusta, opitaan laskemaan menoja ja tuloja jne. Elektronisen aineiston saanti on itse asiassa tärkeämpää jatkossa kuin paperiaineiston, sillä uusi tieto tulee elektronisena. Kun elektronisten aineistojen maksullisuutta sujutetaan läpi vetoamalla kehäpäätelmään: Elektroninen aineisto maksaa, siksi siitä on maksettava, jotta voidaan maksaa…, pyritään aivan muihin päämääriin kuin perusoikeuksien turvaamiseen. Kirjastojen voima sananvapauden ja julkisuuden toteuttajana on kirjastoinstituution kansainvälisyydessä. Kirjastoja on kaikkialla maailmassa. Kollega tapaa joka maassa kollegan. Jokaisessa maassa, kuten Suomessa, kirjasto koetaan hyvin kansalliseksi instituutioksi. Ehkä siksi, että kirjaston merkitys kansallisesti on niin suuri. Mutta kirjastolaitos on aina ollut ja on nykyisin vielä enemmän kansainvälinen yhteistyöverkosto. Voimakkaasta kansainvälisestä yhteenkuulumisesta seuraa, että kirjastojen sananvapauden ja julkisuuden toteuttajan rooli ei rajoitu vain kotimaahan ja kansallisvaltioihin, vaan käsittää kaikki maat, jotka demokratian tai jonkun muun syyn takia haluavat taata sananvapauden. IFLA, kirjastoalan kansainvälinen järjestö, perusti pitkän ja perusteellisen keskustelun tuloksena ja tanskalaisten taloudellisella tuella 1997 erillisen sananvapaustoimiston FAIFEn (Free Access to Information and Freedom of Expression). Se ottaa osaa kansainväliseen keskusteluun, välittää tietoa alan tapahtumista ja pitää asiaa esillä kirjastoissa. Kirjastot ovat myös erinomaisen tärkeitä ja hyvin toimivia instituutioita toteuttamaan kansalaisen oikeutta omaan kieleen ja kulttuuriin. Ei voi kuin ihailla Vöyrin kunnan kirjaston hyvin toteutettua hankintapolitiikkaa. Aineistoa on niin suomen- kuin ruotsinkielisillekin, jopa kuntaan tulleiden pakolaisten äidinkieli on huomioitu tarjonnassa. Oikeutta työhön turvataan myös oikeudella valita työtä. Näitä molempia tukee kirjastojen laaja tarjonta työhön liittyvästä itseopiskelumateriaalista. Suomalainen kirjastolaitos on sen lisäksi huomioinut jo useiden vuosien ajan pienen ja keskisuuren teollisuuden tiedontarpeita. Myös yleissivistävän aineiston merkitys on suuri suomalaista työelämää kehitettäessä. Jos tietoa sosiaaliturvasta ei ole, ei toteudu myöskään oikeus sosiaaliturvaan. Kirjastoista kysytään jatkuvasti apua sosiaaliturvan viidakossa. Tässä niin kuin monessa muussakin yhteiskunnallisessa palvelussa pätee totuus: Oikeudet, joista ei tiedetä ja/tai joita ei osata käyttää, ovat näennäisoikeuksia. Aina kun perusoikeustekstissä lukee "Julkisen vallan tehtävänä on tukea…", se tulisi lukea "Julkisen vallan tehtävänä on auttaa tietämään ja käyttämään…" Niin ympäristöasioihin kuin oman oikeusturvaankin vaikutettaessa toiminta alkaa tiedosta. Ei voi toimia jos ei tiedä. Ei voi vaikuttaa, jos ei osaa argumentoida. Ei osaa argumentoida, jos ei ota selvää. Ei voi ottaa selvää, jos ei ole kirjastoa. Juuri tässä on kirjastojen kansalaisoikeudellinen tehtävä. Hyvinvointivaltion uhkakuvat Toinen kansalaisoikeuksia vauhdittanut asia on ollut hyvinvointivaltion olemassaolon ehtojen muutokset. Näitä ehtoja (uhkia) on kahdenlaisia: taloudellisia ja sosiaalisia. Oleellista on, että kirjastot osaavat työssään priorisoida sen, mikä on kansalaisoikeuksien toteuttamiselle tärkeää. Kirjastot ovat mieluusti viljelleet termiä "asiakas" ja asiakkuus", korostaakseen "otto-anto-suhdetta" kirjaston työntekijän ja kansalaisen välillä. Termi on puolustanut paikkaansa esimerkiksi "lainaaja" käsitteen suppeuden osoittamisessa. Mutta asiakkuus käsite tai asiakastoiminta ei koskaan korvaa tai ylitä kansalaisuuden käsitettä. Asiakkuus muodostuu toimenpiteistä, kansalaisuus on universaali ilmaus ihmisen suhteesta toisiinsa, yhteiskuntaan ja valtioon kokonaisuudessaan. Kirjastot ovat monin tavoin hyötyneet kansalaisliikkeistä hyvinvointivaltion puolesta. Kansalaiset ovat tarkkoja kirjastojen maksuttomuudesta. Kirjastojen suurin asiakasryhmä ovat lapset ja nuoret. Heidän kasvuaan ja kehitystään ei pidä maksuilla hankaloittaa tai estää. Suomessa kirjastojen maksuttomuuden paras tae on poliittinen yksimielisyys asiasta. Kansalaiset rakastavat kirjastojaan niin varauksettomasti, että suositullakaan poliitikolla ei ole vara julkisesti ajaa kirjastoja ahtaalle. Ei edes hyvin suosittu valtiovarainministeri Niinistö onnistunut kahta päivää pitempään pitämään kirjastojen maksullisuutta tarpeellisena. Uhka kirjastojen maksullisuuteen ei tule kansalaisista. Suomessa katsotaan maksuttoman kirjastonkäytön olevan kansalaisoikeus. Ja poliitikkojen on kuultava kansan ääntä. Uhka maksullisuuteen tulee kirjastoalan sisältä. Asiakkuus on sivuuttanut kansalaisuuden alan ammattilaisten arvomaailmassa. Pikkumaksujen vaikutus on kuin eroosion. Maksu kerrallaan syödään kansalaisten luottamusta kirjastoon ja luodaan "asiakkuusluottamusta". Asiakkuus-ajatteluun sopii hyvin usein kuultu lause: "Hinnat nostavat kirjastolaitoksen arvostusta". Mutta kirjastot eivät tarvitse lisää arvostusta. Ne ovat jo nyt arvostetuin julkinen instituutio poliisin rinnalla. Kirjastojen ei tarvitse haalia lisää arvostusta vaan keskittyä olemaan arvostuksen arvoisia. Kalleuden ja arvostuksen yhdistäminen perustuu analogiaan makkarasta. Kallis makkara on arvostetumpaa kuin halpa makkara. Mutta kirjastolaitos ei ole makkara. Kansalaisuus vielä kerran Yleisesti eri kirjoissa toistuvan määrittelyn mukaan kansalaisuus ei perustu sukulaisuuteen eikä kahdenkeskiseen sopimukseen. Kun ihmiset liittyvät sosiaalisin sitein toisiinsa huolehtiakseen ja ottaakseen osaa yhteisten asioiden hoitoon ja / tai etsiessään yhteisiä ratkaisua yhteisiin ongelmiin, he ovat kansalaisia. Kansalaisuus on yhteiskunnan jäsenyyttä, jossa kansalaisilla on tasa-arvoiset oikeudet ja velvollisuudet. On vaikea kuvitella instituutiota, joka paremmin sopisi tukemaan kansalaisuutta kuin kirjasto. |
|||||||||||||||||||||||||||