Yleistavoitteet ja taustaa
Suomessa on vuodesta 1707 ollut voimassa säädös, jonka mukaan painetusta kirjallisuudesta on luovutettava vapaakappaleet. Säädös koski koko silloista Ruotsin valtakuntaa. Yhtenä luovuttamisen tarkoituksena oli jälkikäteen tapahtunut julkaisutoiminnan valvonta eli sensuuri. Niin ikään pyrittiin huolehtimaan siitä, että valtakunnassa ilmestyneet julkaisut olivat erityisesti maan yliopistojen käytettävissä. Sensuuri- ja valvontanäkökohdat seurasivat lainsäädäntöä yllättävän kauan, sillä vielä vuoden 1919 painovapauslaissa kirjapainot määrättiin tästä syystä luovuttamaan ylimääräinen vapaakappale oikeusministeriölle. Säädös on voimassa yhä edelleen, koska se jäi kumoamatta, kun nykyinen vapaakappalelaki annettiin vuonna 1980 ja vapaakappalesäädökset siirrettiin pois painovapauslaista. On ilmeistä, että säädös kumotaan, kun painovapauslaki korvataan lähiaikoina uudella lailla toteutuu.
Suomen tärkeimmät vapaakappalesäädökset ovat seuraavat:
| 1707 | ensimmäiset vapaakappalesäädökset Ruotsi-Suomessa |
| 1828 | Venäjän valtakunnan sensuurilaki, antoi Keisarilliselle Aleksanterin
yliopistolle Helsingissä vapaakappaleen kaikista Venäjän valtakunnassa julkaisuista painotuotteista (§ 52) |
| 1829 | sensuuriasetus, sisälsi säädökset vapaakappaleitten luovuttamisesta |
| 1919 | painovapauslaki (viisi vapaakappaletta) |
| 1980 | vapaakappalelaki (kuusi vapaakappaletta sekä 2 kappaletta AV-aineistoa) |
Suomen vapaakappalelaki vuodelta 1980 oli yksi harvoista laeista koko maailmassa, joissa vapaakappalekäytännön tarkoitus määriteltiin selkeästi. Sittemmin samantyyppiset periaatteet sisällytettiin myös Unescon ohjeisiin vuodelta 1981. Lain (1 §) mukaan tarkoituksena on kansallisen kulttuurin tuotteitten
- säilyttäminen
- tilastoiminen
- luetteloiminen
- saattaminen tutkijoiden ja muiden tarvitsijoiden käyttöön.
Vapaakappalekäytännön tarkoituksena ei siis ole ensi sijassa toimia ajankohtaisen kirjallisuuden hankinnan välikappaleena vaan varmistaa mahdollisimman aukoton kirjallisuuden säilyminen, mitä ei voida järjestää esimerkiksi tavanomaista kirjakauppatietä käyttämällä. Kirjallisuuden tulee olla käytettävissä pysyvästi, myös silloin kun tulevat sukupolvet sitä tarvitsevat ja kun muut kirjastot ovat karsineet kokoelmistaan tarpeettomiksi käyneet julkaisut. Suomalaisten vapaakappalekokoelmien tulee niin ikään olla käytettävissä kaikkia luvallisia tarkoitusperiä varten eikä pelkästään tutkimusta varten.
Sen lisäksi, että vapaakappalejärjestelyjen avulla huolehditaan alkuperäisjulkaisujen pitämisestä tarvitsijoitten saatavilla, tavoitteena on varmistaa myös julkaisutuotantoa koskevan tiedon saaminen. Kysymyksessä on useimmiten yksittäisiä julkaisuja tai niiden tekijöitä koskeva tieto. Kirjallisuutta koskevan tiedon tuottaminen ja pitäminen tarvitsijoitten saatavilla on yksi keskeisimmistä keinoista edistää kansallista kirjallista kulttuuria sekä sen tuotteitten hyväksikäyttöä. Mutta tieto voi olla myös tilastollista ja valaista sekä taloudellisia että kulttuurisia kehityspiirteitä.
Nykyinen käytäntö
Voimassa olevan vapaakappalelain perusteella pääasiassa kirjapainojen tai muiden valmistajien, poikkeustapauksessa kustantajan tai maahantuojan, on luovutettava
- painotuotteita 6 kpl
- sanomalehtiä 2 kpl
- ääni- ja kuvatallenteita 2 kpl.
Monistettu liikkuva kuva, kuten video-ohjelmat, kootaan elokuvien arkistoinnista annetun lain perusteella Suomen elokuva-arkistoon, eivätkä ne sen johdosta sisälly enää vapaakappalelakiin.
Vapaakappalelain tarkistaminen
Voimassa olevaa vapaakappalelakia on haluttu uudistaa jo useaan otteeseen. Syynä ovat olleet painettuihin julkaisuihin liittyneet ongelmat, ennen muuta kysymys oikeudesta karsia tarpeettomaksi katsottua aineistoa muista kokoelmista kuin kansallisesta arkistokokoelmasta. Uutena, tarkistamista kiirehtivänä tekijänä ovat markkinoille ilmaantuneet elektroniset julkaisut. Opetusministeriön vuonna 1995 julkaisemassa asiakirjassa Koulutuksen ja tutkimuksen tietostrategia tähdennetään tarvetta saattaa elektroniset julkaisut vapaakappalelain piiriin. Sama tarve on esitetty opetusministeriön vuonna 1997 julkaisemassa suunnitelmassa Kansallinen elektroninen kirjasto.
Opetusministeriö asetti syyskuussa 1997 työryhmän valmistelemaan lain uudistamista. Työryhmässä ovat olleet edustettuina kirjastojen ja opetusministeriön lisäksi myös eri valmistajatahot. Valmistelu on tapahtunut läheisessä yhteistyössä tekijänoikeussäädösten uudistamisen kanssa. Työryhmä sai työnsä valmiiksi alkukesästä 1998. Sen jälkeen lopullinen lakiesityksen muotoilu siirtyi opetusministeriön tehtäväksi. Lakiesitys on tarkoitus antaa eduskunnalle kevään 1999 eduskuntavaalien jälkeen. Lain toimeenpano edellyttää elektronisten julkaisujen osalta myös voimavarojen vahvistamista sekä eräitä kertaluontoisia investointeja.
Ehdotetut uudistukset
Painetut julkaisut ja AV-aineisto
Luovutettavan aineiston määrää esitetään supistettavaksi tuntuvasti. Erilaisia pienpainatteita ja tietosisällöltään vähäisiä julkaisuja esitetään luovutettavaksi ainoastaan kaksi kappaletta nykyisten kuuden kappaleen sijasta. Sanomalehdet ja AV-aineisto esitetään luovutettavaksi yhtenä kappaleena kahden kappaleen sijasta. Muuttamattomia painoksia ei tarvitsisi luovuttaa lainkaan. Vapaakappaleaineiston kokonaismäärä vähenisi näiden muutosten perusteella runsaan kolmanneksen, millä katsotaan olevan taloudellista merkitystä sekä tila- että työvoimakustannusten kannalta. Muilta osin vapaakappaleitten lukumäärä säilyisi nykyisenä kuutena kappaleena.
Luovutustiheyttä esitetään lisättäväksi niin, että julkaisut olisi luovutettava joka toinen kuukausi. Tarkoituksena on tehostaa julkaisuja koskevan tiedon välittämistä.
Mikäli ehdotukset toteutuvat, maassamme olisi kaksi täydellistä painetun aineiston vapaakappalekokoelmaa, yksi Helsingin yliopiston kirjastossa ja toinen Turun yliopiston kirjastossa. AV-aineiston ja alkuperäissanomalehtien kokoelma olisi ainoastaan Helsingin yliopiston kirjastossa. Muiden kirjastojen olisi kartutettava sanomalehtikokoelmiaan hankkimalla lehdet mikrofilmeinä Helsingin yliopiston kirjastosta.
Elektroniset julkaisut
Työryhmän oli toimeksiantonsa mukaisesti selvitettävä myös kaikentyyppisten elektronisten julkaisujen sekä ns. multimediatuotteitten luovuttamisen järjestäminen. Elektronisia julkaisuja ilmestyy sekä fyysisellä välineellä (esim. CD-ROM) että verkossa. Multimediatuotteitten yhteydessä jouduttiin selvittämään rajaus suhteessa elokuvaan.
Lähtökohtana on ollut, että elektroniset julkaisut ovat kansallista kulttuuriperintöä siinä missä painetutkin julkaisut. Elektronisten julkaisujen merkitys kasvaa. Helsingin yliopiston kirjasto on saanut tähän mennessä vapaaehtoisen luovutuksen avulla jo useita satoja CD-ROM -julkaisuja, joista pääosa on luetteloitu kansallisbibliografiaan, vaikka julkaisuja ei puuttuvan lainsäädännön takia ole voitu antaa käytettäväksi edes kirjaston omissa tiloissa.
Verkkojulkaisuja on ilmestynyt toistaiseksi varsin vähän, vaikka tietoverkot sisältävät runsaasti aineistoa, joka on siitä kiinnostuneitten vapaasti käytettävissä. Pääosaa tästä aineistosta on pidettävä ns. harmaana kirjallisuutena. Mutta periaatteessa ne ovat julkaisuja eivätkä arkistoaineistoa. Ne on näet julkistettu eli pantu yleisesti saataville.
Elektroniset julkaisut ovat muuttamassa kustannustoiminnan rakennetta. Kustannustoiminnan ytimestä ovat Suomessa vastanneet perinteisesti Suomen kustannusyhdistyksen jäsenkustantajat, vaikka niiden osuus vuotuisesta nimekemäärästä onkin ollut supistumassa. Mutta esimerkiksi Helsingin yliopiston kirjaston saamat CD-ROM -julkaisut ovat pääosin muitten kuin kustannusyhdistyksen jäsenten tuotantoa. Muitten julkaisijoitten ilmestyminen markkinoille on vieläkin ilmeisempää verkkojulkaisemisen alueella ja on vain ajan kysymys, milloin verkkojulkaiseminen alkaa näytellä merkittävää osaa kirjallisuuden kustantamisessa. Verkossa on jo tällä hetkellä saatavana mm. erilaista oppimateriaalia, verkkolehtiä jne. Useat yliopistot, kuten Helsingin yliopisto, kehittävät verkossa tapahtuvaa tieteellistä julkaisemista siitäkin huolimatta, että tutkijat ovat pelänneet julkaisujensa villiä levitystä ja hyväksikäyttöä. Verkkojulkaisuja tuottavat laajassa mitassa myös sanomalehdet sekä radio ja televisio.
Elektroniset julkaisut edellyttävät ratkaisuja ennen muuta pysyvään arkistointiin ja julkaisujen autenttisuuden takaamiseen. Vuosisatojakin sitten ilmestynyt kirja on yhä edelleen käyttökelpoinen sellaisenaan. Samaa ei voida sanoa elektronisista julkaisuista, joiden pysyvää käyttökelpoisuutta uhkaa mm. ohjelmistojen, laitteistojen ja tietovälineiden nopea kehitys. Yksittäisten kustantajien ei voida odottaa huolehtivan edes oman julkaisutuotantonsa pysyvästä säilyttämisestä. Elektronisten julkaisujen elinikä on lyhyt. Samaa voidaan kaikesta päätellen sanoa myös monista elektronisten julkaisujen kustantajista. Pysyvä säilyttäminen on varmistettavissa ainoastaan vapaakappalelain ja siihen perustuvan arkistoinnin avulla.
Elektronisia julkaisuja voidaan muuttaa vaivattomasti. Tieteellisten julkaisujen osalta on alkuperäisyyden lisäksi kyettävä varmistamaan myös tieto julkaisun julkaisuhistoriasta. Tämä voidaan järjestää ainoastaan tiukasti valvottujen tietokantaratkaisujen avulla. Autenttisuuteen liittyy myös luotettava ja yksiselitteinen identifiointi. Elektronisille julkaisuille on kehitetty oma tunnistejärjestelmänsä URN, joka vastaa painettujen julkaisujen ISBN-tunnusta. Helsingin yliopiston kirjasto on toukokuussa 1998 ryhtynyt antamaan URN-tunnuksia ensimmäisenä kansalliskirjastona koko maailmassa.
Elektronisten julkaisujen luovuttamista koskevat ehdotukset
Työryhmä ehdottaa, että fyysisellä tietovälineellä ilmestyneet julkaisut olisi luovutettava kahtena kappaleena. Luovutusvelvollinen olisi julkaisujen valmistaja.
Verkkojulkaisujen osalta esitetään aineistojen luonteesta johtuen kahta eri menettelytapaa:
- todellisina elektronisina julkaisuina, esim. elektronisina kirjoina, pidettävä aineisto, jolla on julkaisija tai kustantaja, olisi luovutettava yhtenä kappaleena. Sama koskee sanoma- ja aikakauslehtien artikkeleita, jotka on joko julkaistu tai asetettu julkisesti saataville verkossa.
- verkossa (Internetissä) rajoituksitta käytettävissä oleva aineisto kerätään Helsingin yliopiston kirjaston toimesta ohjelmallisesti robotin avulla ja järjestetään tietokannaksi.
Käytännön menettelytavat ehdotetaan ratkaistavaksi alemmanasteisten säädösten avulla.
Elektronisen aineiston täydellinen kokoelma olisi Helsingin yliopiston kirjastossa. Varakokoelmaa ylläpidettäisiin Jyväskylän yliopiston kirjastossa. Se sisältäisi fyysisellä välineellä ilmestyneet julkaisut sekä tietokannan, johon peilattaisiin kansalliskirjaston palvelimelta ne verkkojulkaisut, jotka ovat todellisia elektronisia julkaisuja ja jotka on asianmukaisesti luovutettu.,
Sanoma- ja aikakauslehtien artikkeleiden tietokantaa sekä Internetistä haravoidun harmaan kirjallisuuden tietokantaa ylläpidettäisiin pelkästään Helsingin yliopiston kirjaston toimesta. Työryhmässä on kuitenkin ollut laajalti vallalla käsitys, että elektronisten julkaisujen vapaakappaleitten olisi tästä riippumatta oltava käytettävissä verkon välityksellä kaikissa vapaakappalekirjastoissa. Tämä edellyttää luotettavia tietoturvajärjestelyjä sekä valvottua käyttöympäristöä.
Vapaakappalejärjestely ei ratkaise elektronisten julkaisujen yleisen käytön järjestämistä. Mikäli kotimaisia julkaisuja halutaan käyttää verkossa, käyttö on järjestettävä eri sopimuksin. On myös muistettava, että verkossa vapaassa käytössä oleva aineisto on vapaasti käytettävissä ainoastaan silloin kun oikeudenomistaja itse asettaa sen käytettäväksi. Vapaakappalejärjestelyjen avulla voidaan kuitenkin luoda luettelotietokannat, jotka ovat vapaasti käytettävissä ja jotka tarjoavat tiedon siitä, mitä elektronisia julkaisuja Suomessa on ilmestynyt.
Suomen vapaakappalelain uudistamisesitykset perustuvat elektronisten julkaisujen osalta laajalle tietopohjalle, joka on hankittu muitten maitten lainsäädäntötyöstä ja käytännön kokemuksista. Uudistustyötä on edistänyt olennaisella tavalla myös se projektityöskentely, jota Helsingin yliopiston kirjasto on itse harjoittanut luodessaan vapaakappaleaineiston käsittelyyn tarvittavia menettelytapoja. Tuskin millään muulla kansalliskirjastolla on ollut yhtä konkreettia ja monipuolista kokemusta elektronisista julkaisuista siinä vaiheessa, kun ne ovat osallistuneet oman maansa vapaakappalelainsäädännön uudistamiseen.
Esko Häkli, ylikirjastonhoitaja
Helsingin yliopiston kirjasto
Email:
Esko.Hakli@helsinki.fi
Tietolinja 2/1998
|
