Voiko elektroninen julkaisutuotanto kehittyä ilman kirjastoja?

Inkeri Salonharju

Tekniikan nopea kehitys ja sen heijastusvaikutukset työn arvostukseen ja osaamisrakenteeseen ovat luoneet epävarmuutta ja paineita työyhteisöissä. Kirjastolaitoksen massiivinen rationalisointi ja automatisointi vaikuttavat väistämättä pitkällä aikavälillä myös työllisyyteen. Korkeasti koulutetut asiantuntijatehtävät säilyvät ja myös lisääntyvät, mutta rutiinityö vähenee.

Aineistojen hankintaa ja luettelointia ei ole tarpeen tehdä enää sadoissa kirjastoissa, vaan kerran tehdyn työn tulokset ovat verkkojen avulla hyödynnettävissä koko maassa. Myös itse julkaisuja voidaan hankkia keskitetysti valtakunnallisilla lisensseillä. Tällöin esimerkiksi kausijulkaisujen työläs tilaus, saapumisvalvonta ja käsittelytyö jäävät pois kirjastojen paikallisista tehtävistä. Samalla tutkijat saavat tarvitsemansa aineiston suoraan työasemilleen, mikä on ilmeinen palvelutason parannus.

Elektronisen julkaisemisen myötä kirjastojen rooli muuttuu monin tavoin. Tässä yhteydessä on jopa epäilty koko kirjastolaitoksen tarpeellisuutta tulevaisuudessa. Julkaisujen jakelu voidaan toteuttaa verkoissa suoraan julkaisijalta tai kustantajalta kuluttajalle. Kirjastoja ei tässä ketjussa välttämättä enää uskota tarvittavan. Myös kirjakaupat ovat kilvan pystyttämässä omia verkkokauppojaan. Vaikka markkinat ovat vielä vaatimatomat ja kehitys edellyttää suuria investointeja, on usko tulevaan vakaa.

Suorajakelun ongelmiksi muodostuvat kuitenkin laatukontrollin puute ja heikko löytyvyys suuresta sirpaleisesta tietomassasta. Kirjakaupat eivätkä kustantajat ole kiinnostuneita pitämään valikoimassaan tuotteita, joilla ei ole jatkuvaa kysyntää. Jotta julkaisut voitaisiin säilyttää osana kansallista kulttuuriperintöä, tarvitaan taho, joka voi ottaa vastuulleen elektronisten julkaisujen pysyvän säilyttämisen. Tällainen taho on kirjastolaitos ja erityisesti kansalliskirjastot.

Tämän Tietolinjan numeron teemana on vapaakappalelain uudistus ja sen mukanaan tuomat muutokset kirjastotoimelle. Opetusministeriön asettama vapaakappalelain uudistamista valmistellut työryhmä sai tehtävänsä päätökseen kesän aikana, ja lehden kolmessa ensimmäisessä artikkelissa valotetaan vapaakappalelain taustaa, ja muutostarpeita perinteisen ja elektronisen aineiston osalta.

Elektronisen aineiston pitkäaikaissäilytys on paljon suurempi kysymys kuin pelkästään uuden aineistotyypin sisällyttäminen vapaakappaleaineistoihin. Elektronisen aineiston käsittely kirjastoissa edellyttää aivan erilaista työprosessia kuin perinteisten aineistojen hankinta ja saataville asettaminen. Fyysisellä välineellä jaeltavat julkaisut tarvitsevat installointia paikalliseen verkkoympäristöön ja niiden oikeellisuus ja toimivuus joudutaan tarkastamaan. Verkkojulkaisujen vastaanttamisessa julkaisun autenttisuus on oleellisen tärkeää. Onko julkaisu toimitettu juuri sieltä, mistä sen ilmoitetaan olevan peräisin?

Myös elektronisen aineiston käyttöoikeudet edellyttävät uusia järjestelyjä. Nykyinen tekijänoikeuslaki ja siihen liittyvä asetus koskevat vain perinteisiä eli reprografisesti valmistettuja aineistoja. Tekijänoikeuslain uudistus on ollut vireillä jo vuosia. Sen rinnakkainen valmistelu vapaakappalelain kanssa mahdollistaa myös vapaakappalekirjastojen erityistarpeiden huomioinnin molempien lakien yhteydessä, mikä on merkittävä etu.

Elektronisten julkaisujen kuvailu voidaan sisällyttää itse julkaisuihin ja julkaisujen tekijät ovat keskeisessä asemassa kuvailuja luotaessa. Internetin aikakaudella julkaisumäärät lisääntyvät niin radikaalisti, että aineistoja ei voida kattavasti luetteloida enää perinteiseen tapaan, vaan indeksointi tehdään ohjelmallisesti joko kokotekstistä tai julkaisuihin sisältyvistä valmiista kuvailuista.

Kansalliskirjaston rooli mutuu. Vapaakappaleaineiston vastaanottajasta ja säilyttäjästä tulee välttämätön elektronisen tuotantoketjun osa. Jotta tieteellistä julkaisemista ylipäättän voidaan siirtää merkitävässä määrin elektroniseen muotoon, tarvitaan takeet siitä, että julkaisut voidaan säilyttää tuleville sukupolville.

Yliopistot ovat merkittäviä kotimaisia tieteellisiä julkaisijoita. Pelkästään vuosittain julkaistavien väitöskirjojen määrä on lähes 800. Varsin suuri osa väitöskirjoista julkaistaan yliopistojen omissa julkaisusarjoissa tai omakustanteina. Jotta väitöskirja voidaan korvata elektronisella julkaisulla, tarvitaan asenteellisia ja julkaisuteknisiä muutoksia, mutta ennen muuta takeet siitä, että julkaisujen pitkäaikainen säilyvyys on turvattu.

Helsingin yliopiston kirjasto on ottanut aktiivisen roolin ei pelkästään vapaakappalelain uudistuksessa, vaan teknisten valmiuksien kehittämisessä turvattaessa tieteellisten kirjastojen asema tulevaisuudessa julkaisujen jakelu- ja välitysketjussa. Vaikka usko myös painetun julkaisun säilymiseen on vahva, tarjoaa verkkojulkaiseminen tieteelliselle julkaisutoiminnalle ylivertaisia etuja perinteiseen julkaisemiseen verrattuna. Laaja lukijakunta, jakelun nopeus ja kustannussäästöt ovat merkittäviä syitä. Aivan uusia palveluja tarjoavat julkaisujen sisäiset ja väliset linkitysmahdollisuudet ja saumaton tekstin, kuvan, äänen ja videon yhdistäminen.

Kirjasto on vastannut haasteeseen luomalla toimivan yhteistyöverkoston keskeisiin koti- ja ulkomaisiin kehittäjätahoihin pilottiprojektiensa kautta. Euroopan keskeiset kansalliskirjastot ovat mukana kehittämässä arkistointipalveluja NEDLIB-hankkeessa ja kotimainen EVA on koonnut yhteen rintamaan CSC Tieteellisen laskennan, Edita Oy:n, Jyväskylän yliopiston digitaalisen median maisteriohjelman ja kolme vapaakappalekirjastoa, Helsingin, Oulun ja Jyväskylän yliopistojen kirjastot. Työskentelemällä laajalla rintamalla voidaan varmistaa valmiudet elektronisten vapaakappaleiden viranomaistehtävän vastaanottamiseen, kun aika on kypsä ja laki saatettu voimaan.

Tietolinja 2/98