Miksi vapaakappalelakia oli tarpeen uusia?
Vapaakappaleen käsite kattoi alkujaan ainostaan painotuotteet. Vuonna 1980 säädetty vapaakappalelaki lisäsi ääni- ja kuvatallenteet luovutusvelvoitteen piiriin. Tuotannon monipuolistuminen ei kuitenkaan pysähtynyt tähän. Elektroninen aineisto on todellisuutta, mutta vapaakappaletoiminnan kannalta lainsuojatonta; aineistoja julkaistaan rinnakkain sekä painetussa että elektronisessa muodossa. Myös perinteistä vapaakappaleaineistoa koskevat lainkohdat vaativat tarkistamista. Syynä ovat paitsi tuotantotekniikoiden kehittyminen myös vuotuisen tuotannon kasvu ja kansallisen kirjallisuuden tuotteiden käyttöönsaattamisen ongelmat.
Opetusministeriön syksyllä 1997 asettaman työryhmän toimeksiannossa perinteistä vapaakaappaleaineistoa koskevan lainsäädännön uudistustarve oli kiteytetty kolmeen aihepiiriin:
- luovutettavan aineiston rajaus
- säilytettävän aineiston karsimisperiaatteet
- vapaakappaleiden lukumäärä ja sijoitus
Käytännössä tuli pyrkiä täsmentämään luovutettavan ja säilytettävän aineiston määrittely, saattamaan hallintaan vuosittain kasvava luovutetun aineiston määrä sekä pohtia muutosten vaikutusta aineiston sijoitukseen ja sitä kautta saatavuuteen.
Vapaakappaleaineiston rajausta
Nykyinen laki määrittelee vapaakappaleena luovutettavan aineiston valmistustekniikan mukaan tai valmistettavien kappalemäärien perusteella:
- painotuotteet
- ääni- ja kuvatallenteet
- maahantuodusta Suomessa levitettäväksi tarkoitetusta aineistosta yli 50 kpl erät
Luovutusvelvoitteen ulkopuolelle rajataan laissa vähäistä informaatiota sisältävät, levitykseltään tai määrältään rajatut aineistot. Siten kirjelomakkeiden ym. samantapaisten painatteiden ohella luovuttaa ei tarvitse toimistotyössä syntyviä suljetussa piirissä leviäviä kopioita eikä ulkomaista tai usean valmistajan tuottamaan av-aineistoa, jota on valmistettu alle 50 kappaletta.
Esityksessä uudeksi vapaakappalelaiksi ei erotella eri tuotantotapoja: lakiin ei kannata kirjata asioita, joiden vaikutuksen nopea kehitysvauhti pikaisesti mitätöi. Myöskään lukumäärä ei voi olla rajaava tekijä, sillä niin painatteita kuin av-aineistoakin voidaan valmistaa useissa erissä. Oleellista sen sijaan on että aineisto on julkaistu tai tarkoitettu julkisesti levitettäväksi. Määrittelyssä käytettävän terminologian on oltava yhtäpitävä paraikaa uudistettavan tekijänoikeuslain kanssa. Julkaiseminen tai julkistaminen on yleisperiaate; käytännössä joudutaan määrittelemään aineistoryhmiä, jotka kuuluvat luovutusvelvoitteen piiriin.
Nykyisen lain asettama vastakkaisuus painettu / kopioitu ei enää ole asiallinen. Ratkaisevaa on levitys: vain laitoksen, yrityksen tai viranomaisen sisäiseen käyttöön tarkoitettu aineisto ei kuulu vapaakappalelain piiriin, eivät myöskään yksityiset, pysyvästi salaiseksi tarkoitetut tuotteet. Tämän aineiston luovutuksesta voidaan silti tarvittaessa sopia. Arkistoaineisto eroaa vapaakappaleaineistosta siten, että arkistokokoelmat muodostetaan kunkin arkiston oman toiminnan lähtökohdista ja arkistonmuodostajalla on oikeus päättää miten pitkään säilytetään sellaista aineistoa, joka arkistolaitoksen päätöksen perusteella ei ole pysyvästi säilytettävää. Mahdollisesti hävitettävän arkistoaineiston säilyttäminen useana vapaakappaleena ei kirjastojen näkökulmasta tietenkään ole tarkoituksenmukainen ratkaisu.
Tarvepainatuksen yleistyminen on muuttanut painoksen käsitteen, myöskään suurten kertapainosten uusiutuva tallentaminen ei lisää vapaakappalekokoelmien tietosisältöä. Luovutusvelvoitteen ulkopuolelle onkin esitetty jätettäväksi muuttamattomat uusintapainokset. Asiallisesti on myös tarkoitus säilyttää nykyisen lain mukainen tilanne eli luovutuksen ulkopuolelle jää joukko informaatiosisällöltään vähäisiä tuotteita. Niiden tarkempi yksilöinti kuitenkin siirretään laista asetukseen.
Elokuvat, radio- ja tv-ohjelmat oli toimeksiannossa rajattu pohdinnan ulkopuolelle. Ohjelmien tuoteryhmä odottaa vielä käsittelyään, mutta Lain elokuvien arkistoinnista 1984 /576 perusteella elokuva-aineisto sijoitetaan valmistustekniikasta tai tallennusalustasta riippumatta Elokuva-arkistoon. Multimedia on tallennetyyppi, jossa on tietokoneella yhdistettyä teksti-, kuva- ja ääni-informatiota.Tallennusalusta liittää sen joissakin tapauksissa av-aineistoon, tekniikka elektroniseen aineistoon, sisällöllisesti se voi lähestyä perinteistä kirjaa tai elokuvaa. Eron viimeksi mainittuun voi muotoilla määrittelmällä, jonka mukaan elokuva on mielekkäästi leikatun ja yhdistetyn kuva- ja ääniaineiston peräkkäisistä kuvaruuduista muodostuva kokonaisuus, joka esitetään tekijän tarkoittamassa järjestyksessä. Multimedian esitys ei ole sidoksissa peräkkäisyyteen; vapaakappalelain perusteella se on elektronista aineistoa.
Painotuotteen ja mahdollisesti rinnakkaistuotteena ilmestyvän multimedia/cdromin rajankäyntiä tarvitaan, kun on ratkaistava luovutettava kappalemäärä. Usein tällaisella tuotteella on ISBN -tunnus, jolloin se luontevasti kuuluu vapaakappalelainsäädännön piiriin rinnastuen painettuun monografiaan. Myös perinteisesti av-aineistoksi määritellyt äänikirjat, äänikasetit, kirjalliset äänilevyt voivat nyttemmin voivat saada multimedia-asun.
Luovutettavan aineiston kappalemäärät ja sijoitus
Nykyisen lain perusteella täydellistä painetun aineiston vapaakappalekokoelmaa ylläpidetään Helsingin, Jyväskylän, Oulun ja Turun yliopistokirjastoissa sekä Åbo Akademin kirjastossa. Lisäksi Joensuun yliopiston kirjasto ja Eduskunnan kirjasto ovat jakaneet yhden kappaleen. Vain sanomalehtiaineisto on talletettu ainoastaan kahteen sijoituskirjastoon (HYK ja TYK). Ääni- ja kuva-aineisto luovutetaan niin ikään vain kahtena kappaleena. Aineistomäärän vuotuinen kasvu pakottaa kuitenkin harkitsemaan arkistoitavan aineiston rajoittamista. Vuoden 1997 kappalemäärän (922 000 yksikköä) käsittely- ja tilakulut ulottuvat jo miljooniin markkoihin.
Eri tahoilla ja erilaisin perustein on luovutettavien vapaakappaleiden määrää esitetty sekä vähennettäväksi, pidettäväksi entisellään että lisättäväksi. Vähentäminen säästäisi kuljetus-, käsittely- ja tilakustannuksia. Se ei vaikuttaisi kolmeen vapaakappaletoiminnan neljästä tavoitteesta (säilyttäminen, luettelointi ja tilastointi). Sen sijaan se ei tukisi käyttöön saattamisen tavoittetta.
Pelkistetyimmillään vapaakappaleiden lukumäärää olisi rajattavissa kolmeen: arkisto-, turva- ja kaukolainakappaleeseen. Supistuksen ajoittuminen kauteen, jolloin varojen niukkuus haittaa yliopistokirjastojen aineistohankintaa vie muutokselta pohjaa. Vapaakappaleaineiston poistaminen joidenkin käyttäjäryhmien ulottuvilta voisi aiheuttaa tutkimukselle kohtuutonta haittaa.
Luovutettavien kappaleiden lisäämisen tarve liittyy sekä käyttöön saamisen että säilyttämisen tavoitteeseen. Vapaakappaleaineiston tulisi olla tutkijoiden käytettävissä tasavertaisesti paikkakunnasta riippumatta. Varaamalla yksi vapaakappale tutkimuksen käyttöön kaukopalvelun kautta säästettäisiin sijoituskirjastojen vapaakappaleita, turvattaisiin niiden paikallinen saanti ja säilyminen tulevaisuuden käyttöä varten. Työryhmä tutki mahdollisuutta sijoittaa yksi vapaakappale Varastokirjastoon, joka on kotimaisen kaukopalvelun suurin antolainauskirjasto. Asian käytännöllinen järjestäminen ei kuitenkaan tässä vaiheessa osoittautunut mahdolliseksi. Lisäkappaletta ei ollut saatavissa ja sijoituskirjastoista vain Eduskunnan kirjasto oli halukas luopumaan vapaakappaleoikeudestaan. Jaettu vapaakappaleoikeus esitetään sijoitettavaksi kokonaisena Joensuun yliopiston kirjastoon.Vapaakappaletoiminnan kustannusten säästöä voidaan kuitenkin saada aikaan rajaamalla luovutettavaa tuotantoa aineistotyypeittäin.
Pienpainateaineisto muodostaa nykyisestä vuotuisesta vapaakappalekartunnasta yli puolet eikä kaikissa sijoituskirjastoissa ole mahdollista osoittaa riittävästi voimavaroja sen luetteloimiseen, järjestämiseen ja säilytykseen. Tämä eräänlainen reuna-aineisto sisältää tuotteita vuosikertomuksista käyttöohjeisiin ja vaaliesitteisiin, kunnallistoimen raporteista mainoksiin ja runovihkosiin yms. Aineiston lajittelu ja jakelu sijoituskirjastoihin sekä käsittely niissä muodostavat vuotuisen työmäärän, jonka välttämiseksi eräiden aineistoryhmien luovutus esitetään rajattavaksi kahteen. Tällaisia ovat pienpainatteet, joita ei levitetä erillisinä tuotteina vaan tapahtumaan, tuotteeseen, tekniseen laitteen käyttöön tai vastaavaan liittyen Täysimääräisen luovutuksen piirissä säilyisi pienpainateaineisto, joka luetteloidaan samalla tavoin kuin monografiat tai kausijulkaisut. Sijoituskirjastoiksi esitetään Helsingin ja Turun yliopistokirjastoja.
Sanomalehtiä luovutetaan nykyisen lain mukaan kaksi kappaletta. Ne on sijoitettu kansallis-kirjastoon sekä Turun yliopistonkirjastoon, ruotsinkieliset Åbo Akademin kirjastoon. Tämä aineisto on tilaa vievää, huonosti säilyvää ja käytössä vaikeasti käsiteltävää. Käytännössä sanomalehtiaineisto on mikrokuvattava ja se saadaan käyttöön vain tässä muodossa. Siksi varakappaleen luovutusta ei voi pitää välttämättömänä. Lisäksi osa sanomalehdistä - ja tulevaisuudessa varmasti yhä useampi - ilmestyy myös elektronisena verkkojulkaisuna. Sanomalehtien mikrokuvaus on nyt keskittynyt Helsingin yliopiston kirjastoon, syytä muutokseen ei löytyne.
Av-aineisto
Av-aineistosta suuri osa on musiikkiäänitteitä. Sekä digitaalisesti että analogisesti tallennetun aineiston säilyminen ja käyttö edellyttävät konvertointia. Toiminnan aiheuttamien kustannusten vuoksi ei ole syytä tehdä sitä kahdesti; siksi riittänee yhden vapaakappaleen luovutus. Sen sijaan jos äänite julkaistaan rinnakkaisissa muodoissa (kasetti, CD, äänilevy), on kutakin tyyppiä luovutettava yksi kappale jo luettelointitietojen saamiseksi. Aikaisempi päätös Kansallisen äänitearkiston perustamisesta ratkaisee sijoituspaikan musiikkiäänitteiden kohdalla. Aineisto tallennetaan Helsingin yliopiston kirjastoon.
Myös muu av-aineisto esitetään luovutettavaksi yhtenä kappaleena. Kuva-aineistoa ovat nykyisin mikrotallenteet, diat ja kalvot. Tämä ryhmä näyttää tilastojen valossa pysyttelevän pienenä. Moniviestimiä on pidetty omana kokonaisuutenaan, joka tilastoissa on kulkenut opetuspakettien nimellä. Aineistoryhmä näyttäisi monipuolistuvan ja kasvavan. Luovutettavien kappaleiden lukumäärä määräytyisi päätuotteen (painete, äänite tms.) mukaan.
Luovutusrytmi
Luovutusaikataulua on esitetty tiivistettäväksi: tuotteen valmistumisen jälkeen aikaa olisi kaksi kuukautta. Tavoitteena on paitsi saatavuuden myös luettelotietojen syntymisen nopeuttaminen. Useissa vapaakappalekirjastoissa harjoitettavan ARTO-yhteistyön edellyttämien määräaikojen pitämiseen tämäkään aikaväli ei silti riitä.
Henni Ilomäki, kirjastonhoitaja
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Email:
Henni.Ilomaki@helsinki.fi
Tietolinja 2/1998
|
