|
Kaikentyyppisten elektronisten julkaisujen sisällyttäminen
uuteen vapaakappalelakiin oli yksi opetusministeriön asettaman
työryhmän keskeisistä tavoitteista. Työ käynnistyi
tutustumisella muiden Pohjoismaiden vapaakappalelakeihin sekä
käytännön toimintaan kansalliskirjastoissa.
Suomeen ehdotettu ratkaisu poikkeaa kuitenkin muiden Pohjoismaiden
nykyisistä laeista, koska nopeasti kehittyvä tekniikka antaa
meille mahdollisuuden organisoida asiat hieman toisin kuin muualla.
Lain kate
Työryhmän ehdotus kattaa sekä fyysisellä
välineellä julkaistun aineiston (atk-tallenteet) että
verkkojulkaisut, eli tietoverkoissa julkaistun tai julkistetun aineiston.
Lain kattavuuden kannalta on oleellista että se sisältää
paitsi teokset siinä mielessä kuin termi on tekijänoikeuslaissa
määritelty, myös vaatimattomamman, verkossa yleisön
saataville asetetun aineiston.
Vapaakappalelain ulottaminen verkkojulkaisuihin on syytä suunnitella
tarkoin. Jos kaikki verkossa oleva suomalainen aineisto
määriteltäisiin luovutusvelvollisuuden alaiseksi,
luovutusvelvollisten määrä kasvaisi Suomessa nykyisestä
kolmesta tuhannesta kymmeniin, mahdollisesti satoihin tuhansiin. Uutta lakia
koskeva tiedottaminen luovutusvelvollisille olisi
käytännössä vaikeaa, vaikka Internet helpottaisi
tätä ongelmaa - esimerkikkinä on Tanskan kansalliskirjaston hyvin
suunniteltu vapaakappalepalvelin osoitteessa
http://www.pligtaflevering.dk/.
Ja jos kävisi niin onnellisesti että kaikki luovutusvelvolliset
tavoitettaisiin ja merkittävä osa heistä luovuttaisi
aineistonsa kirjastolle, kirjasto tarvitsisi todella paljon uutta
henkilökuntaa voidakseen luetteloida julkaisut tai käsitellä
ne muuten haettaviksi.
Vapaasti käytettävät verkkojulkaisut
Luovutusvelvollisten määrän rajaamiseksi ja
kansalliskirjaston lisätyövoimatarpeen pienentämiseksi
lakiehdotus on päätetty muotoilla siten, että vapaasti
käytettävissä olevia verkkojulkaisuja ei tarvitse luovuttaa.
Kansalliskirjasto saa kuitenkin oikeuden koota tämän aineiston
verkosta keruuohjelman avulla. Julkaisut saa asettaa yleisökäyttöön
muun elektronisen vapaakappaleaineiston tavoin.
Käytännössä julkaisut indeksoidaan viitetietokannaksi,
joka voidaan antaa vapaaseen yleisökäyttöön, vaikka
itse dokumenttien katseluoikeutta rajoitetaan. Julkaisujen keruusta ja
arkistoinnista sekä tietokannan ylläpidosta huolehtii joko HYK
itse tai kirjaston valtuuttama taho.
Minkään muun maan vapaakappalelaissa ei vielä ole vastaavaa vapaan verkkoaineiston keruuoikeutta. Tähän lienee
kaksi syytä: julkaisujen "haravointiin" ja indeksointiin tarvittava
tekniikka on uutta ja pääosin kaupallisten yritysten hallussa,
ja toiseksi verkkoaineiston merkitys on tajuttu vasta aivan viime vuosina.
Suomessa tilanne oli ohjelmistojen osalta ihanteellinen, koska Nordic Web
Index - ja Nordic Web Archive -projektien ansiosta meillä oli
lähestulkoon valmiit ohjelmistot käytettävissämme.
EVA-projektin osana CSC - Tieteellinen laskenta Oy on jo kerännyt
kertaalleen kaiken vapaasti käytettävän suomalaisen
verkkoaineiston, eli noin 1.5 miljoonaa dokumenttia (25 Gigatavua),
ja arkistoinut dokumentit nauha-arkistoonsa.
Tätä kirjoitettaessa CSC:ssä on meneillään
julkaisujen indeksointi tietokannaksi. Testeissä julkaisut on saatu
nauha-arkistosta käyttäjän nähtäväksi noin 30
sekunnissa, mitä voi pitää täysin
riittävänä "last resort" -tyyppiselle palvelulle.
Julkaisut tullaan keräämään muutamia kertoja vuodessa,
mutta tarpeen mukaan - eli jos sisältö muuttuu päivittäin -
palvelimilla voidaan vierailla useamminkin. Uusi laki ei siis
määrittele keruutiheyttä, koska se voi vaihdella.
Tiedämme siis EVA-projektin ansiosta varmasti, että uuteen
vapaakappalelakiin kirjatut periaatteet vapaasti käytettävän
verkkoaineiston käsittelystä toimivat käytännössä.
Itse asiassa on mahdollista että ilman valmistelevia projekteja uutta
lakia ei olisi muotoiltu nykyisellä tavalla, ja olisimme samassa
tilanteessa kuin Tanska, jossa periaattessa kaikki verkkoaineisto on
luovutusvelvollisuuden piirissä. Tanskan kansalliskirjasto sai uuden
lain neljän ensimmäisen voimassaolokuukauden aikana noin 150
dokumenttia, mikä lienee varsin pieni osuus kaikesta Tanskassa verkossa
julkaistusta aineistosta.
Atk-tallenteet ja käyttörajoitusten alainen verkkoaineisto
Atk-tallenteet vastaavat uudessa laissa perinteisiä julkaisuja
siltä osin, että luovutusvelvollinen on valmistaja, ja aineiston
luovutustiheys on sama kuin painetulla aineistolla. Ruotsissa luovutusvelvolliseksi
on määritelty julkaisija, koska käytännön
kokemukset CD ROM -levyjen saamisesta valmistajilta ovat olleet huonoja.
Suomessa CD ROM -levyjen saanti valmistajilta on kuitenkin ollut varsin
hyvä, vaikka luovutus on ollut vapaaehtoista. Siksi emme nähneet
Ruotsin mallin soveltamista tarpeelliseksi.
Kirjaston kannalta kirjojen ja atk-tallenteiden samankaltaisuus jatkuu
siinä, että atk-tallenteet on luetteloitava kansallisbibliografiaan niiden löytyvyyden
takaamiseksi. Kansalliskirjasto tullee saamaan aluksi muutamia satoja
atk-tallenteita vuodessa, aluksi CD ROM -levyjä, myöhemmin
myös DVD-levyjä ja muita medioita. On todennäköistä
että luovutettavan aineiston määrä kasvaa, vaikka
informaatiosisällöltään vähäiset tallenteet
kuten pelit ja varusohjelmat eivät kuulu luovutusvelvollisuuden piiriin. Tässä Suomen laki noudattaa EU:n suosituksia ja monien maiden omaksumaa käytäntöä.
Käyttörajoitusten alainen verkkoaineisto on hyvin
heterogeeninen ryhmä. Siihen kuuluu kirjanmuotoisia julkaisuja,
artikkeleita, av-aineistoa sekä esimerkiksi tietokantoja.
Luovutusvelvollinen on aina julkaisija, koska valmistajaa ei
välttämättä ole lainkaan.
Verkkoaineiston luovutustapa ja myöhempi käsittely kirjastossa
riippuu julkaisutyypistä. Esimerkiksi kirjanmuotoinen aineisto
pitää käsitellä kirjastossa samoin periaattein kuin
atk-tallenteet, mutta elektroniset artikkelit voidaan hoitaa vain
automatisoiduin menetelmin (katso seuraava luku).
Yksi ehdotetun lain keskeisistä elektronisia julkaisuja koskevista
periaatteista on se, että kaikki luovutettu aineisto pitää
olla sellaisessa dokumenttiformaatissa ja tallennettuna sellaiselle
muistivälineelle, että kansalliskirjasto voi installoida aineiston.
Periaatteessa julkaisun formaatti tai tallennusväline ei saisi olla valinnan kriteeri. Käytännössä ei kuitenkaan ole
järkevää ottaa vastaan aineistoa, jolle ei voida tehdä
mitään. Lakiehdotukseen on kirjattu seuraavat asiaa koskevat
periaatteet:
- Kansalliskirjasto ylläpitää ohjetta luovutukseen
kelpaavista dokumenttiformaateista (esimerkiksi SGML, XML, JPEG) ja
tallennusvälineistä (esimerkiksi DAT-nauha, CD ROM -levy, DVD-levy)
- Luovutusvelvollinen on velvollinen konvertoimaan aineiston toiseen
formaattiin tai kopioimaan sen uudelle tallennusvälineellä,
edellyttäen että tästä ei ole kohtuutonta vaivaa.
Jos konversiota ei voi tehdä tai se on liian työläs,
aineistoa ei tarvitse luovuttaa. Tarpeen vaatiessa - eli jos aineisto on
arvokasta ja/tai sitä on runsaasti - konversio-ohjelman laadintaa
voidaan rahoittaa julkisin varoin.
Kansalliskirjaston kannalta on ensiarvoisen tärkeää
säilyttää julkaisujen alkuperäinen ulkoasu ja
ominaisuudet. Siksi dokumenttiformaattia ei yleensä suositella
aineiston valintaperusteeksi. Suomen uuden lain käytännön
soveltamisessa formaatti- ja mediakysymysten rajaavaa merkitystä
voidaan vähentää määrittelemällä
hyväksyttyjen vaihtoehtojen lista mahdollisimman pitkäksi.
Tämä vaikeuttaa julkaisujen pitkäaikaissäilytystä.
Saatuja julkaisuja ei aina pystyttäne konvertoimaan muuhun muotoon
ilman tietosisällön ja/tai ulkoasun oleellista muuttumista.
Kansalliskirjaston on siksi selvitettävä mahdollisuudet vanhojen
laitteisto- ja ohjelmistoympäristöjen emulointiin, jonka avulla
vanhat sovellukset - ja dokumentit - olisivat käytettävissä
myös tulevaisuuden laitteisto- ja ohjelmistoympäristöissä.
Tähän aihepiiriin liittyvää selvitystyötä
tehdään EU:n NEDLIB-projektissa, jossa myös Helsingin yliopiston kirjasto on mukana (http://www.kb.nl/nedlib) sekä eLib-projektissa nimeltä CEDARS (http://www.curl.ac.uk/cedarsinfo.shtml), jossa Leedsin yliopiston keskittyy emulointiohjelmien kehittämiseen.
Kun elektronista vapaakappaleaineistoa saapuu monissa eri formaateissa, vapaakappalekirjastoilla pitää olla käytettävissään suuri valikoima dokumenttien käsittelyyn tarkoitettuja ohjelmia. Nämä sovellukset on hankittava sekä luetteloijille että elektronisen vapaakappaleaineiston asiakaskäyttöön tarkoitetuille laitteille. Vapaakappalekirjastojen luettelointi- ja asiakaspalveluhenkilökunta tarvitsee täydennyskoulutusta selvitäkseen uusista tehtävistään kunnialla.
Luovutusmenetelmä
Elektronisten julkaisujen luovuttaminen voidaan organisoida joko siten, että luovuttaja lähettää kirjastolle luovutettavan aineiston, tai siten, että kirjasto saa vain ilmoituksen aineistosta ja käy itse hakemassa materiaalin julkaisíjan palvelimelta. Esimerkiksi Tanskan vuoden 1998 alussa voimaan astunut uusi vapaakappalelaki perustuu ilmoitusmenettelyyn. Syy tähän oli se, että Norjan kansalliskirjasto, joka noudattaa ensinmainittua luovutusperiaatetta, on saanut paljon epärelevanttia aineistoa verkossa julkaisevilta yksityishenkilöiltä.
Suomen uudessa laissa ei määritellä sitä, miten luovutuksen tulisi tapahtua. Luovutusmenetelmä (-menetelmät) määritellään alemman tason ohjeistuksessa. Syy tähän on se, että otollisin luovutustapa vaihtelee julkaisutyypistä toiseen ja todennäköisesti myös ajan myötä eikä asiaa siksi kannata määritellä lakiin. Käytännössä luovutustapoja voi olla useita rinnakkain. Jos vapaasti käytettävän verkkoaineiston vapaaehtoinen luovutus sallitaan relevanteimpien verkkojulkaisujen saamiseksi kansallisbibliografiaan - tämä kuuluu suunnitelmiimme - luovutus voi perustua ilmoitusmenettelyyn. Tähän tarvittavia välineitä kehitetään EVA-projektissa Nordic metadata -hankkeessa rakennettujen työkalujen pohjalta.
Kaupallisilta kustantajilta saatavan käyttörajoitusten alaisen verkkoaineiston luovutusta ei kannata perustaa ilmoitusmenettelyyn, koska aineistoa ei karsita ilmoituksen perusteella. Lisäksi ilmoitusmenettelystä koituisi lisätyötä sekä kirjastolle (aineiston noutaminen) että kustantajalle (kuvailun laadinta kaikille luovutettavilla dokumenteille, verkkoyhteyden avaaminen kirjastosta kustantajan koneelle, aineiston pitäminen tarjolla palvelimella). Julkaisuun mahdollisesti tallennettu kuvailutieto voidaan saada dokumentin mukana; sitä ei ole tarpeen lähettää erillisenä.
Artikkelit
Elektroniset artikkelit ovat hyvä esimerkki siitä, miten eri julkaisutyyppien luovutus- ja käsittelymenetelmät vaihtelevat. Vapaakappalelaissa ei tältä osin ole tarvetta mennä yksityiskohtiin, mutta työryhmän raporttiin sisältyvässä muistiossa asiaa on käsitelty. Sanoma- ja aikakauslehtien elektroniset artikkelit ovat kenties merkittävin uuden lain piiriin tuleva aineistoryhmä, ja siksi sen kustannus- ynnä muita vaikutuksia on arvioitu tarkoin.
Suuret suomalaiset sanoma- ja aikakauslehtikustantajat ovat rakentaneet kattavat kokotekstitietokannat. Lehtien ketjuuntumisen vuoksi esimerkiksi sanomalehtiartikkeleista 80 % sisältyy kolmeen tietokantaan, jotka kaikki sisältävät artikkelien kokotekstin SGML-muodossa. Kuvat tallennetaan tekstimuotoisten kuvailujen kera erillisiin tietokantoihin.
Tätä kirjoitettaessa kaikki artikkelitietokannat ovat sisäisessä käytössä, eivätkä niin muodoin ole luovutusvelvollisuuden alaisia uudenkaan vapaakappalelain mukaan. Mutta kun julkaisija avaa järjestelmän yleisökäyttöön - ja tätä suunnitellaan useammassakin lehtitalossa - tietokanta on julkaistu verkossa ja se kuuluu uuden vapaakappalelain piiriin.
Sanomalehtiartikkeleita ilmestyy vuodessa satoja tuhansia. Tekstin määrä gigatavuina ylittää CSC:n WWW-arkiston 25 Gigatavua, jossa on verkon kuvat ja muu ei-tekstimuotoinen aineisto mukana. Valtaosa tiedosta julkaistaan siis edelleen perinteiseen tapaan painettuna! Sanomalehtien artikkeleista luetteloidaan BTJ - Kirjastopalvelu Oy:ssä vain kaikkein relevanteimmat. Aikakauslehtiartikkelit kuvaillaan ARTO-tietokantaan kymmenien kirjastojen yhteistyönä noin 1100 lehdestä; 60.000-70.000 artikkelia vuodessa. Tämäkin on vain murto-osa koko artikkelituotannosta.
Kaikkien artikkeleiden luettelointi MARC-muodossa ei ole mahdollista. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää kokoteksti-indeksointi. Kustantajien järjestelmien korkea tekninen taso tekee onneksi kokotekstikannan rakentamisen suhteellisen helpoksi. Uutuusaineisto voidaan poimia kustantajan tietokannasta, siirtää verkon yli kirjaston FTP-palvelimelle ja siitä edelleen niin sanotun Autoloader-ohjelman avulla päivitettäväksi tietokantaan. Tietokanta voi olla joko perinteinen kokotekstikanta, jolloin tarvitaan erillinen SGML-parseri, tai SGML-tietokanta. Käytännössä edellinen vaihtoehto on edullisempi ja toiminnallisesti yhtä hyvä kuin jälkimmäinen.
Kansalliskirjastoon voidaan siis rakentaa kokotekstitietokanta kaikesta Suomessa ilmestyvästä artikkeliaineistosta suhteellisen helposti. Koska lähtödata on rakenteista, myös kirjaston tietokannan hakuominaisuudet voivat olla varsin hyvät. Järjestelmän rakentaminen edellyttää kuitenkin saumatonta yhteistyötä kustantajien kanssa. Yksi perusedellytys tälle on, että aineiston käyttöoikeudet on selkeästi määritelty ja tietoturva-asiat kunnossa.
Elektronisen vapaakappaleaineiston käyttö
Painetun vapaakappaleaineiston käytöstä säädetään uuden vapaakappalelain 1. pykälässä samaan tapaan kuin nykyisen lain vastaavassa kohdassa. Vapaakappalekirjastoilla on velvollisuus antaa vapaakappaleaineisto tutkijoiden ja muiden tarvitsijoiden käyttöön. Käytännössä eri vapaakappalekirjastot ovat noudattaneet toisistaan poikkeavia periaatteita; joissakin kirjastoissa aineisto on ollut vapaammin käytettävissä kuin muissa vapaakappalekirjastoissa.
Osa painetusta aineistosta - esimerkiksi kirjat ja aikakauslehdet on tallennettu kaikkiin vapaakappalekirjastoihin. "Hajasijoitus" on ollut tarpeen, koska aineistoa ei ole voitu käyttää verkon kautta.
Elektronisia julkaisuja ei kannata luovuttaa monena kappaleena. Verkkojulkaisut tallennetaan arkistopalvelimille, jotka ovat käytettävissä tarkoitukseen varatuilta laitteilta kaikista vapaakappalekirjastoista. Arkistopalvelimia tarvitaan ainakin neljä:
- Vapaasti käytettävien verkkojulkaisujen palvelin (CSC - Tieteellinen laskenta Oy)
- Sanoma- ja aikakauslehtiartikkelien palvelin (HYK)
- Kirjanmuotoisen aineiston, atk-tallenteiden yms. palvelin (HYK, JYK)
Atk-tallenteiden kopiointi arkistopalvelimelle on välttämättömyys aineiston pitkäaikaissäilytyksen kannnalta, koska tallennusmedia - esimerkiksi levyke tai magneettinauha - voi olla erittäin lyhytikäinen. Tallennusvälineen elinkaaren lyhyyden vuoksi atk-tallenteita tarvitsee luovuttaa vain kaksi kappaletta, toinen HYK:lle ja toinen - varakappale - JYK:lle. Tarkempi määrittely siitä, mitä tallennetaan HYK:n ja JYK:n palvelimelle (jota ylläpidetään kopioimalla HYK:n koneen aineisto JYK:oon), tehdään asetuksessa. Asialla on merkitystä myös siksi, että kolmospalvelimella oleva aineisto luetteloidaan kansallisbibliografiaan.
Kansallisbibliografialuetteloinnin osalta on ratkaistava myös se, luetteloidaanko aineistoa jota Kansalliskirjasto ei tallenna omalle palvelimelleen, kuten esimerkiksi organisaatioiden kotisivuja. Kotisivujen luetteloinnilla on merkittävä rooli esimerkiksi Dansk BiblioteksCenterin InDoReg-projektissa. Projektin raportti (http://purl.dk/rapport/html.uk/) sisältää mielenkiintoista keskustelua muun muassa elektronisen aineiston luettelointiperusteista.
Arkistopalvelimen rakentaminen ja yllläpito ei ole halpaa lystiä. Tästä syystä palvelimia ei kannata pystyttää kaikkiin vapaakappalekirjastoihin, semminkin kun verkkokäyttö on useimmiten ongelmattomasti järjestettävissä. Hankalimmasta aineistoryhmästä eli atk-tallenteista Die Deutsche Bibliothek on havainnut, että noin 70 % tuotteista asentuu verkkoon ongelmitta. Ongelmallisten tuotteiden osuus on laskemaan päin, kun julkaisijat ovat alkaneet hyödyntää parempia ohjelmistoja CD ROM -levyjen teossa.
Arkistopalvelimille tallennettavan aineiston kaupallinenkin arvo tulee olemaan huomattava. Kansalliskirjastolla on uuden lain mukaan velvollisuus organisoida elektronisten vapaakappaleiden käyttö niin, että julkaisujen luvaton käyttö tai esimerkiksi muokkaaminen ei ole mahdollista. Eräs peruskysymys on, pitääkö julkaisut tallentaa salattuina ja allekirjoitettuina, vain riittääkö se että asiaton pääsy arkistokoneelle tehdään mahdollisimman vaikeaksi. Täysin mahdottomaksi sitä ei saada - palvelimen on oltava verkossa kiinni, jotta julkaisujen luvallinen käyttö olisi mahdollista.
Lopuksi
Tavoitteena on, että uusi vapaakappalelaki astuisi voimaan 1.1.2000. Joiltakin osin uuden lain mukanaan tuomien uusien tehtävien hoitamista valmistellaan jo nyt, ja tarvittavia välineitä on kehitetty tai hankittu - VTLS-ohjelmisto sallii atk-aineiston luetteloinnin, ja HYK:lla on arkistopalvelin jolle elektronisia julkaisuja voidaan tallentaa.
Monet uudet tehtävät edellyttävät lisäresursseja ja lain valmistumista. Lain hyväksymisen jälkeen on odotettavissa muutaman vuoden jakso, jolloin uusia järjestelmiä kehitetään. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, vuoden 2002 lopulla elektronisen vapaakappaleaineiston käsittelystä on tullut vapaakappalekirjastoille rutiinia.
Juha Hakala, kehittämisjohtaja
Helsingin yliopiston kirjasto
Email:
Juha.Hakala@helsinki.fi
Tietolinja 2/1998
|
