Elektroniset julkaisut ja tietopalveluala
Esko Häkli
ylikirjastonhoitaja,
Helsingin yliopiston kirjasto
 

Elektronisesta julkaisemisesta on puhuttu jo pitkään ja sen 
merkityksen on ennustettu kasvavan nopeasti. Siitä huolimatta, että 
tekniset edellytykset ovat olemassa, todellista läpimurtoa saadaan 
ilmeisesti odottaa edelleenkin. Tekniikan lisäksi tarvitaan myös muita 
edellytyksiä, jotka itse asiassa ovat vieläkin tärkeämpiä. Ainakin 
kaupalliset (kannattavuus) ja oikeudelliset kysymykset on kyettävä 
ratkaisemaan tyydyttävällä tavalla. 
   Keskusteltaessa kirjastojen roolista ja asemasta elektronisessa 
ympäristössä on yhä useammin esitetty kysymys, ovatko kirjastot enää 
ylimalkaan tarpeellisia laitoksia. Korvautuvatko kirjastot jokaisen 
tiedon tarvitsijan pöydällä olevilla atk-laitteilla, jotka avaavat 
pääsyn maailmanlaajuisiin tietoverkkoihin? Kukaan ei tiedä lopullista 
vastausta tähän kysymykseen. Voimme toistaiseksi ainoastaan analysoida 
tekijöitä, jotka vaikuttavat kehitykseen ja arvioida suuntaa, johon 
kehitys on kulkemassa.  
   Ennusteen ei luonnonlain välttämättömyydellä tarvitse olla kirjastojen 
kannalta huono. Paljon riippuu kirjastojen omasta paikallisesta 
aloitteellisuudesta. Ratkaisut voivat toisin sanoen olla hyvinkin 
erilaisia eri kirjastoissa. Kirjastot ja koko tietopalveluala ovat 
joka tapauksessa jo runsaan kahden vuosikymmenen ajan käyttäneet 
hyväkseen elektronisia menetelmiä, siis pitempään kuin monet muut 
yhteiskunnallisen toiminnan alat. Kirjastoilla on tämän johdosta sekä 
tiedollisesti että asenteellisesti hyvät valmiudet hyödyntää myös 
elektronisten menetelmien uusia aluevaltauksia. Kirjastot näkevät myös 
monia muita instituutioita selvemmin, mikä merkitys nopealla tiedon 
välittämisellä on. Ne ovat mm. havainneet, ettei pelkästään 
luettelotiedon välittäminen riitä enää tyydyttämään käyttäjien 
tarpeita, vaan heidän on päästävä käsiksi mahdollisimman esteettömästi 
myös niihin teksteihin, jotka sisältävät heidän tarvitsemansa tiedon. 
 
 

Mitä tiedämme elektronisen julkaisemisen tulevaisuudesta?

Toistaiseksi emme kykene varmuudella sanomaan, millä nopeudella ja laajuudella elektroninen julkaiseminen yleistyy. Monet aivan keskeisetkin kysymykset ovat epäselviä. Niinpä kukaan ei voine sanoa, millaiset muodot elektroninen julkaiseminen tulee valitsemaan. Eräitten käsitysten mukaan esimerkiksi CD-ROM -väline on vain ylimenokauden ilmiö. Tosin kukaan ei ole osannut sanoa, millä se mahdollisesti korvataan. Niin ikään emme tiedä, syrjäytyvätkö fyysiseen muotoon saatetut elektroniset julkaisut verkkojulkaisemisen tieltä. Emme liioin kykene näkemään, missä määrin elektronisessa muodossa olevat julkaisut syrjäyttävät perinteisen painetun sanan. Edistyksellisimmätkään ennusteet eivät tähän mennessä ole uskaltaneet väittää, että elektronisten julkaisujen osuus järjestyneitten kustantajien julkaisutuotannosta nousisi 50 prosenttiin. Vielä jokin aika sitten esimerkiksi saksalaiset kustantajat arvioivat prosenttiosuudeksi vuoden 2000 paikkeilla vain 20 %. Tällöin tosin yleensä ajatellaan fyysisessä muodossa julkaistavia monennettavia elektronisia julkaisuja. Äskettäin olemme saaneet lukea lehdistä, että markkinoille on tullut uusi CD-ROM -julkaisu, joka sisältää huomattavan määrän suomalaisen kirjallisuuden klassikkojen tekstejä. Levyn julkaisija ei ollut yksikään perinteisistä kustantajista. Itse asiassa elektroninen julkaiseminen on laajentanut kustantajien piiriä tuomalla joukkoon kokonaan uusia kustantajia. Niistä monet ovat erikoistuneet multimediatuotteisiin. Euroopan unionin komissio järjesti elektronisten julkaisujen vapaakappalekysymyksistä joulukuussa Luxemburgissa kokouksen, johon osallistui myös kustantajien edustajia. Nämä ilmoittivat kustantajien perustavan taloutensa yhä edelleen painettujen julkaisujen varaan. Vaikka kustantajat olisivatkin kiinnostuneita uusista julkaisumuodoista, tulonsa he arvioivat hankkivansa vielä pitkään myymällä aikakauslehtiä ja kirjoja. Jo tästäkin syystä tulee kirjastoilla olemaan vielä pitkään selkeä tehtävä tiedonvälitysorganisaatioina. Tilanne voisi olla toinen tieteellisten julkaisijoitten kannalta, koska kysymyksessä ei useinkaan ole tulon hankkiminen vaan kustannusten pienentäminen. Verkkojulkaisemisen voisi kuvitella olevan selvästi halvempaa kuin pienipainoksisten julkaisujen painattaminen. Elektronisiin julkaisuihin liittyvät psykologiset tekijät näyttävät kuitenkin hillitsevän kiinnostusta. Ainakin seuraavat syyt on tällöin mainittava: - tottumattomuus elektronisten julkaisujen tuottamisessa ja hyväksikäytössä - vakiintuneen tuotantokoneiston ja arviointimekanismin (referee) puuttuminen - elektronisten julkaisujen puuttuva arvostus sekä tiedemaailmassa että tutkijoiden tuloksia arvioivissa elimissä - ongelmat julkaisujen autenttisuuden varmistamisessa - pelko julkaisujen kontrolloimattomasta leviämisestä ja tahallisista väärinkäytöksistä; myös tutkijat ovat kiinnostuneita tekijänoikeuksistaan vaikka eivät haluaisikaan käyttökorvauksia

Elektronisten julkaisujen pääryhmät

Elektroniset julkaisut voidaan jakaa kolmeen pääryhmään: - julkaisut, jotka on tallennettu jollekin fyysiselle välineelle, esim. CD-ROM -muotoon - ns. staattiset verkkojulkaisut, esim. elektroniset aikakauslehdet jotka voivat ilmestyä jatkuvasti mutta joiden artikkelit ovat sellaisenaan valmiita - ns. dynaamiset verkkojulkaisut, kuten jatkuvasti elävät ja muuttuvat tietokannat Kahden ensiksi mainitun ryhmän väliset rajat ovat häilyvät, sillä CD-ROM -muotoisia julkaisuja voidaan käyttää myös verkossa tai ladata palvelinten levyille. Staattisia verkkojulkaisuja puolestaan voidaan tallentaa CD-ROM -muotoon, kun ne halutaan tallentaa myöhempää käyttöä varten. Kirjastot ovat käyttäneet jo pitkään CD-ROM -muotoisia julkaisuja ja hyödyntäneet niitä myös verkkoversioina. Niihin ei niiden päivittäisen käytön kannalta liity kovinkaan suuria ongelmia. CD-ROM -julkaisut ovat niin ikään pääosin tarkoitettu käytettäväksi kirjastoissa, sillä ne on yleensä hinnoiteltu niin, ettei niiden hankinta on mielekästä muille kuin sellaisille laitoksille, joissa julkaisuilla on riittävän laaja käyttö niiden hintaan nähden. CD-ROM -muotoiset julkaisut eivät siitä syystä tuo oikeastaan mitään uutta kirjastojen perinteiseen rooliin ja perinteisiin tehtäviin, vaikka ne edellyttävätkin uuden tekniikan hyödyntämistä. Kokemukset verkkojulkaisuista ovat ehkä jossakin määrin niukemmat, mutta ainakin kansainvälisellä tasolla kokemusta on jo kertynyt suhteellisen paljon. Jo ns. staattiset verkkojulkaisut synnyttävät kuitenkin melkoisen määrän kokonaan uusia kysymyksiä. Ensinnäkin voimme kysyä, mikä kaikki on relevanttia kirjastojen kannalta. Verkot välittävät runsain mitoin viestejä, jotka ovat verrattavissa lähinnä kirjeenvaihtoon eikä suinkaan julkaisuihin. Niillä on tuskin mitään merkitystä kirjastojen harjoittaman tietopalvelun kannalta. Todellisia aikakauslehtiä esimerkiksi on vielä perin vähän. Toisaalta jo Suomenkin verkoissa on tällä hetkellä lehdiksi katsottavia aineistoja, joita ei ole olemassa painettuina rinnakkaislaitoksina.

Verkkojulkaisut

Verkkojulkaisujen yhteydessä syntyy kaksi peruskysymystä: 1. Missä mitassa tarvitaan verkossa saatavilla olevan aineiston rekisteröintiä helpottamaan sen käyttöä? Kenen tehtävänä on luoda järjestystä verkkoympäristön kaaokseen? Mikä on esimerkiksi kansalliskirjaston tehtävä? 2. Missä mitassa on ryhdyttävä tallettamaan verkossa saatavilla olevia julkaisuja niiden tietosisällön ja historian pelastamiseksi? Ja jos historia on pelastettava, kenen tehtävä se on? Edellinen kysymys on suuren kiinnostuksen kohteena kautta maailman. Kirjastot ovat perinteisesti tottuneet jäsentämään julkaisujen massaa ja tuntevat, että niiden olisi jatkettava tätä toimintaa uudessa verkkoympäristössäkin. Toisaalta saattaa käydä niin, että menetelmiä kehitetään kohti entistä suurempaa automatiikkaa niin, ettei perinteistä julkaisujen luettelointia ja indeksointia tarvitse enää tehdä ihmisvoimin. Elektronisen julkaisutodellisuuden jäsentäminen on yksi niitä alueita, joihin Euroopan unionin kirjasto-ohjelma parhaillaan panostaa. Kansalliskirjastojen edustajista koottu integraatioryhmä CoBRA Forum on asettanut kaksi työryhmää, joista toinen valmistelee projekteja ns. metadatakysymyksistä (rekisteröinti eri muodoissaan) ja toinen elektronisten julkaisujen pitkäaikaisen arkistoinnin alueelta. Verkkojulkaisujen jäsentäminen edellyttää uusien ilmiöiden käsitteellistä määrittelyä, esimerkiksi: - mikä on julkaisu, jos perinteinen julkaisujen paketointi (kirjat, aikakauslehdet) korvautuu aikaisempien julkaisujen osien itsenäistymisellä? Tai jos julkaisu koostuu keskenään linkitetyistä dokumenteista? - miten julkaisujen eri versiot tunnistetaan - milloin julkaisu on julkaistu? - mikä on uusi painos tai uusi versio? Toisin sanoen, paljonko sallitaan muutoksia, jotta julkaisua voidaan vielä pitää samana laitoksena? Tähän kysymysryhmään kuuluvat myös sellaiset standardointitehtävät, kuin nimiöstandardin kehittäminen, julkaisujen identifiointinumeroinnin luominen ISBN-järjestelmän tapaan, älykkään luettelointi- ja indeksointikäytännön kehittäminen jne. Kun tarkastellaan kysymystä verkkojulkaisujen historian tallentamisesta, on verkossa liikkuvien tekstien ja viestien tallentaminen fyysiselle tietovälineelle teknisesti suhteellisen helposti toteutettavissa. Tämä on itse asiassa ainoa tapa, jolla verkkojulkaisut voidaan tallentaa muotoon, jossa ne voidaan säilyttää myöhempiä tarpeita varten. Itse asiassa saattaa olla helpompaa tallentaa verkkojulkaisuja kuin esimerkiksi CD-ROM-muodossa olevia julkaisuja sellaiseen muotoon, joka on käytettävissä vielä myöhemminkin ilman, että käyttö on sidottu tämän päivän käyttöjärjestelmiin ja laiteratkaisuihin. Mutta jo tällä hetkellä verkoissa liikkuu niin runsaasti viestejä, ettei kaiken tallentamisessa ole enää mitään mieltä. Uutterankin tallentajan on harjoitettava ankaraa valintaa. Verkkojulkaisujen tallentamista kokeillaan parhaillaan mm. Hollannissa ja Norjassa. Jos ajatellaan elektroniseen muotoon puetun kansallisen kulttuuriperinnön pelastamista tuleville sukupolville, kansalliskirjastojen on kyettävä mukautumaan nopeasti uuteen tilanteeseen. Norjassa vapaakappalelaki kattaa myös staattiset verkkojulkaisut, ja kansalliskirjasto on myös aloittanut niiden arkistoinnin. Hollannissa ei ole olemassa vapaakappalelakia, mutta kansalliskirjasto on ryhtynyt kokoamaan verkkojulkaisuja. Tanskan valmisteilla oleva uusi vapaakappalelaki kattaa myös elektronisen aineiston ns. dynaamisia tietokantoja lukuun ottamatta. Ruotsin vasta vuoden voimassa ollut vapaakappalelaki on todettu jo tuoreeltaan vanhentuneeksi, minkä takia sitä ryhdytään tarkistamaan niin, että se kattaa myös staattiset verkkojulkaisut Tähänastisessa suomalaisessa keskustelussa on elektronisten julkaisujen vapaakappalekäytännön oletettu keskittyvän ennen muuta fyysisessä olomuodossa oleviin julkaisuihin. Mitä enemmän kansainvälistä kehitystä seuraa, sitä ilmeisemmältä näyttää, että ratkaisut, jotka eivät ota huomioon verkkojulkaisuja, ovat vanhentuneita jo syntyessään. Verkkojulkaisujen merkitys tulee kasvamaan voimakkaasti, ja todellinen ekspansio lienee odotettavissa nimenomaan niiden suunnalla. Tämä on ilmeisestikin otettava vakavasti myös Suomessa, kun vapaakappalelain uudistamista ryhdytään valmistelemaan.

Kirjastojen rooli

Verkkojulkaisut saattavat mullistaa kirjastojen roolin. Siitä syystä niiden erityispiirteitten tarkastelu vaatii osakseen suuremman huomion. Verkkojulkaisut poikkeavat sekä painetuista julkaisuista että esimerkiksi CD-ROM -muotoisista julkaisuista siinä suhteessa, ettei palveluja tarjoavien kirjastojen eikä muittenkaan palvelulaitosten tarvitse tallentaa niitä fyysisessä olomuodossa omiin kokoelmiinsa tai edes omille laitteilleen. Julkaisut voivat olla verkossa toisella puolella maapalloa ja silti käytettävissä viiveettä myös täällä. Olennaista ei kirjastojen ja tietopalvelujen kannalta olekaan enää asianomaisen palvelimen olinpaikka vaan se, etteivät julkaisut sisälly enää kirjastojen omassa hallinnassa oleviin kokoelmiin. Mikä on kirjastojen rooli ympäristössä, missä kasvava määrä julkaisuista sijaitsee verkossa ja missä myös loppukäyttäjät voivat saada ne kuvaruudulleen ilman kirjastojen välittävää apua? Edellä mainitussa Luxemburgin kokouksessa viime joulukuussa kustantajien edustajat ilmoittivat selvästi, etteivät kustantajat ole kiinnostuneita antamaan kirjastoille minkäänlaista roolia verkkojulkaisujen asettamisessa yksittäisten käyttäjien käyttöön. Kustantajat haluaisivat mm. turvallisuussyistä varata palvelujen tarjoajan roolin itselleen. Tällöin ratkeaisivat mahdollisesti myös palvelujen käytöstä perittävien maksujen ongelmat yksinkertaisimmin. Toisaalta Hollannin kansalliskirjasto, Koninklijke Bibliotheek, kokeilee yhdessä Elsevier-kustannusliikkeen kanssa 450 elektronisen aikakauslehden asettamista käyttöön kirjaston palvelimelta. Käyttö tulee olemaan maksullista ja käyttäjiä ovat loppukäyttäjät eivätkä toiset kirjastot. Tavoitteena on löytää ratkaisu, joka tekisi käytöstä helpon mutta takaisi samalla, että kustantajan taloudelliset edut otetaan huomioon asianmukaisella tavalla. Kirjastot eivät kylläkään ilman muuta ole innostuneita siitä, että niistä tulisi kustantajien rahastuskoneistoja. On myös esitetty sellaisia näkökantoja, että kustantajat voisivat antaa verkkojulkaisujaan käytettäviksi kirjastoissa sillä ehdolla, että käyttö järjestetään valvotuissa tiloissa, joissa on varmistettu se, etteivät julkaisut ole kopioitavissa missään muodossa. Kustantajien kannalta kopiointi sekä elektronisessa muodossa että paperille on verkkojulkaisujen yhteydessä yksi keskeisimmistä avoimista kysymyksistä. Meidän on ainakin toistaiseksi varauduttava siihen, että monilukuinen määrä kustantajia asettaa julkaisunsa käytettäväksi pelkästään omilla palvelimillaan ja mitä erilaisimpien käyttöliittymien avulla. On täysin mahdollista, että melkoinen määrä julkaisuista ei ole enää lainkaan käytettävissä kirjastoissa tai kirjastojen välityksellä. Tuollaisessa tilanteessa markkinat fragmentoituvat ja tiedon jäljittäminen vaikeutuu, ellei vastaavasti kehitetä uudentyyppisiä apuneuvoja. Se on tietenkin täysin mahdollista, mutta yhtä lailla mahdollista olisi ajatella, että kustantajat ensinnäkin noudattaisivat käyttöliittymissään yhteisiä standardeja ja toisaalta käyttäisivät hyväkseen kirjastoja palvelujen välittäjinä. Tieteellinen tutkimus on voittopuolisesti retrospektiivista. Sen on useimmilla tieteen aloilla tunnettava tutkittavien ideoiden aikaisempi tutkimushistoria. Ja niilläkin aloilla, joilla historiallinen aspekti on toissijainen, käytettävät julkaisut ovat väkisinkin jo historiaa käyttöhetken näkökulmasta katsottuna. Painetut kokoelmat ovat tarjonneet tutkijoille esteettömän pääsyn tähän historiaan. Kokoelmat ovat mahdollistaneet historian eri portaitten rekonstruoinnin. Mutta miten käy, kun siirrytään elektronisiin julkaisuihin? Esimerkiksi elektronisten aikakauslehtien kustantajat eivät toistaiseksi ole osoittaneet erityisempää kiinnostusta julkaisujensa historiaa kohtaan. Kustantajat ovat olleet kiinnostuneita lähinnä uuden ja kaupaksi käyvän aineiston käyttöoikeuksien myymisestä. Edellä olen jo viitannut autenttisuusongelmiin. Vaikka tieteellinen kysymyksenasettelu ei joillakin tieteenaloilla edellyttäisikään paria kolmea vuotta vanhemman aineiston käyttöä, tutkijoiden omat tarpeet saattavat vaatia vielä pitkän ajan jälkeenkin heidän oman tutkimushistoriansa rekonstruointia. Ja niillä tiedon aloilla, jotka ovat luonteeltaan historiallisia, historiallisen jatkumon tallentaminen on välttämätöntä myös siirryttäessä elektroniseen julkaisemiseen. Ongelmaksi nouseekin se, miten tämä tallentaminen on hoidettavissa, jos tehtävä ei kiinnosta kustantajia ja jos he eivät ole kiinnostuneita antamaan kirjastoille minkäänlaista roolia uudessa virtuaaliympäristössä. Todennäköistä on, että jossakin täytyy ryhtyä tallettamaan myös elektronista historiaa sekä historiatiedon pelastamiseksi että autenttisuuskysymysten ratkaisemiseksi. Elektroniset arkistot tulevat kaiken kaikkiaan olemaan suuri ongelma, koska nopeasti paisuvien tekstiarkistojen täydellinen indeksointi hakukäyttöön on ilmeisestikin ylivoimainen ongelma. Näin ovat ainakin hollantailaisten selvitykset osoittaneet. Euroopan unionin komissio selvityttää parhaillaan tekniikan kehitysnäkymiä nimenomaan elektronisten julkaisujen arkistoinnin kannalta.

Kirjastot julkaisijoina

Kirjastot ovat perinteisesti olleet ensi sijassa muualla julkaistun tiedon välittäjiä. Muutamat kirjastot tosin ovat harjoittaneet julkaisutoimintaa myös itse. Elektronisen julkaisemisen yhteydessä ainakin korkeakoulukirjastojen rooli saattaa jossakin määrin muuttua. Kirjastoista saattaa esimerkiksi tulla korkeakoulujen julkaisukeskuksia, jotka kykenevät myös järjestämään ja arkistoimaan korkeakoulun oman julkaisutuotannon ja tarjoamaan sen käytettäväksi verkossa. Tällä saattaa olla vaikutusta myös niihin ratkaisuihin, jotka joudutaan kehittämään kansallisen elektronisen aineiston arkistointia varten.

Kirjastot tietotaidon keskuksina

Kirjastot antavat jo tällä hetkellä laajassa mitassa koulutusta tietoverkkojen käytössä. Mitä suuremmaksi verkkojen merkitys kasvaa, sitä keskeisemmäksi nousee koulutus ja verkon käytön apuneuvojen kehittäminen. Myös korkeakoulujen atk-keskukset saattavat tietenkin omaksua tämän tehtävän, mutta toisaalta ne eivät ole perinteisesti toimineet kovinkaan paljon sisältöjen alueella. Tämä tehtävä on ollut kirjastoilla. Mutta, jos tarkastelemme kehitystä muualla maailmassa, korkeakoulut ovat monilla tahoilla yhdistämässä kirjastojaan ja atk- keskuksiaan ja luomassa kokonaan uudentyyppisiä toimintayksikköjä. Niissä yhdistyvät sekä teknisen että sisällöllisen tietämyksen asiantuntemus. Onko tämä mahdollisesti se tie, joka viitoittaa kirjastoille uuden tulevaisuuden verkkojen ajan olosuhteissa?
tietolinja 2/96 * 7.6.1996