Tietolinja
01/2005

Digitaalinen kirjasto kukoistaa Australiassa ja Uudessa-Seelannissa

Esa-Pekka Keskitalo ja Jani Stenvall
Helsingin yliopiston kirjasto

URN:NBN:fi-fe20051526

 
Keväällä 2005 tämän jutun kirjoittajat matkustivat opintomatkalle maapallon toiselle puolelle Canberraan ja Welligtoniin. Tarkoituksena oli löytää Australian ja Uuden-Seelannin kansalliskirjastojen toimintatavoista ideoita oman kirjastomme digitaalisen kirjaston palveluiden kehittämiseen ja digitaalisten objektien hallitumpaan käsittelyyn. Taustalla ovat omat kehityssuuntamme digitaalisen aineiston kokoelmissa: uudistuva vapaakappalelaki, digitaalisen aineiston hallintajärjestelmät ja varastointi sekä triangelikonsepti. Australian ja Uuden-Seelannin kansalliskirjastot ovat työskennelleet edelläkävijöinä etenkin digitaalisten kirjastopalveluitten kehittämisessä. Vaikka matkamme keskittyikin juuri digitaalisen aineiston hallinnan kysymyksiin, myös kirjastoluetteloista ja paikallispalveluista on artikkelissa sanottu muutama sananen.

Maat niputtaa helposti yhteen, mutta itse asiassa erotkin ovat huomattavia. Australiassa on 20 miljoonaa asukasta, Uudessa-Seelannissa vain neljä. Australia on liittovaltio, Uusi-Seelanti ei. Toisaalta Uuden-Seelannin - eli Aotearoan - maorikulttuuri voi hyvin, ja julkishallinnossa pyritään ainakin jonkinasteiseen kaksikielisyyteen.

Myös kansalliskirjastot ilmentävät maiden eroja. Australian kansalliskirjasto (NLA) on huomattavasti suurempi laitos. Pelkästään sen tietotekniikkaosastolla työskentelee nelisenkymmentä henkilöä, ja kirjasto onkin tuottanut runsaasti omia ohjelmistoja sisäiseen käyttöön. Uuden-Seelannin kansalliskirjasto (NLNZ) puolestaan on kooltaan Suomen kansalliskirjaston luokkaa.

Kansalliskirjastolta kansalaisille

Suomalaisen vierailijan huomio kiinnittyy siihen, kuinka aktiivisesti molemmat kirjastot suuntaavat palveluitaan suurelle yleisölle. Kirjastot eivät suinkaan pitäydy monille kansalliskirjastolle ominaisiin tutkijapalveluihin ja yhteistyöhön akateemisten kirjastojen kanssa. Tämä näkyy verkkopalveluiden suunnittelussa mutta myös kiertävien näyttelyiden järjestämisessä. ANZ on esimerkiksi julkaissut koululaisille suunnatun liitteen suuren päivälehden mukana. NLNZ:lla on muiden tehtäviensä ohella erityinen vastuu palveluista koulukirjastoille.

Nuorien asiakkaiden tavoittaminen tuntuukin korostuvan molemmissa kirjastoissa. Molemmat koordinoivat chat-tietopalvelua; Australiassa pääkohderyhmä ovat teini-ikäiset (www.asknow.gov.au), Uudessa-Seelannissa koululaiset (www.anyquestions.co.nz). Molemmat ovat saavuttaneet suuren suosion. Uudessa-Seelannissa on erityisesti pantu painoa informaatiolukutaidon parantamiselle: kysyjät eivät saa suoraan vastauksia, vaan tietopalvelu ohjaa asiakasta löytämään tiedot itse.

Takaisin alkuun

Australia: digitaalisen kirjaston edelläkävijä

Australian kansalliskirjasto Canberrassa (klikkaa suuremmaksi) Kuva: Jani Stenvall

 
Australian kansalliskirjasto majailee komeassa marmoriluomuksessa, joka kuuluu Canberran maamerkkeihin. Kun kyse on vauraan, yli 20-miljoonaisen kansan kirjastosta, sen resurssit ovat tietenkin toisenlaiset kuin meillä Suomessa. Myös ratkaisut ovat siksi erilaisia: kirjastolle ei ole ollut mikään ongelma ryhtyä laajoihin ohjelmistotuotantohankkeisiin. Mutta resurssit näkyvät paitsi määrässä myös laadussa. Kirjaston tietotekniikan arkkitehtuuria on rakennettu hallitusti ja näkemyksellisesti.

Australian kansalliskirjasto alkoi määrätietoisesti rakentaa yhtenäistä systeemiä jo 1990-luvulla. Tuolloin tarvittavia järjestelmiä ei olut mistään saatavilla, joten kirjasto alkoi rakentaa niitä itse. Periaatteena on ollut pitkälle viety modulaarisuus. Toiminnot on rakennettu erillisiksi, mutta niitä voi käyttää eri yhteyksissä - esim. samaa moduulia kaikessa käyttäjientunnistuksessa.

Australian kansallinen yhteisluettelo (National Bibliographic Database) käsittää yli viidensadan kirjaston kokoelmien tiedot - tällä hetkellä noin 48 miljoonaa bibliografista tietuetta. Tietokanta ei ikävä kyllä ainakaan vielä ole avoin, vaan käytössä ainoastaan kirjastoissa. Yhteisluettelo kuuluu osana palveluun nimeltä Kinetica, jonka kautta lisäksi hoidetaan mm. kopioluettelointia ja kaukopalvelua (www.nla.gov.au/kinetica) Perinteistä kaukopalvelua täydentää maksullinen Copies Direct -palvelu, jossa asiakas voi yhdestä paikasta tilata itselleen kopioita artikkeleista, valokuvista ja ylipäätään kaikenlaisista aineistoista (www.nla.gov.au/copiesdirect).

Kirjaston tavoitteena on tarjota aineistoja helposti ja nopeasti. Tämä periaate ohjailee kirjaston kaikkien hankkeiden toteutusta ja näkyy mm. siinä että digitointiin ja verkkopalvelujen kehittämiseen satsataan runsaasti resursseja. Käytännössä tuo mainittu periaate näkyy jo kirjaston verkkosivulla. Hauska ja mielenkiintoinen on tapa, jolla digitaalisia kokoelmia helpoimmin voi hakea: menemällä kansalliskirjaston kotisivulle (www.nla.gov.au) ja käyttämällä sen hakulaatikkoa. Hakulaatikossa piileekin eräänlainen mini-Nelli, jonka yksinkertainen Z39.50-moduuli kohdistaa haun niin digitaalisiin tietokantoihin kuin kirjastoluetteloihin ja käsikirjoitusluetteloihinkin - ja myös WWW-sivuihin.

Digitoinnin hallinnalle itse tehty järjestelmä

Australian kansalliskirjasto on rakentanut itselleen oman digitointia ja digitaalisten dokumenttien hallinnointia tukevan järjestelmäkokonaisuuden. Järjestelmän ytimessä on digitaalisen kokoelman hallintatyökalu DCM (Digital Collection Manager). Sen avulla hallitaan kaikkia tiedostoja sekä niiden tuotantoon ja käsittelyyn liittyviä työnkulkuja. Vaatimusten määrittely on luettavissa verkosta (www.nla.gov.au/dsp/doms/dcm.html) .

Yksittäisen kohteen digitointiprosessi alkaa digitointipyynnöstä. Ensin tarkistetaan kohteen kuvailu tai luodaan se tarvittaessa. Tietueen tiedot siirretään DCM:ään, jossa tietoja täydennetään työmääräykseen. Luetteloinnin yhteydessä voidaan jo antaa kohteelle pysyvä tunniste. DCM:n avulla digitoija näkee mitkä kohteet tulee digitoida.

Kun digitaalinen objekti on luotu, digitoija liittää sen DCM:ssä olevaan tietueeseen. Kuvailutiedot täydentyvät teknisellä metadatalla sekä tiedoilla digitointiprosessista. Kirjastonhoitaja saa automaattisesti ilmoituksen valmiista objektista. Hän tarkistaa tiedot ja hyväksyy työn. DCM luo automaattisesti kohteesta tarvittavat tiedostokopiot ja siirtää ne säilytysjärjestelmään. Yksi kopio on nk. säilytyskopio, johon ei periaatteessa enää kosketa. Toinen on kopio, josta erikoistapauksessa voidaan ottaa uusi käyttökopio. Käyttökopio on jokapäiväisessä käytössä, siitä luodaan automaattisesti esim. erikokoiset ja -muotoiset asiakkaalle toimitettavat tiedostot.

DCM:stä voidaan sitten tuottaa metadataa järjestelmiin, joilla aineisto viedään asiakkaiden saataville. Ne ovat modulaarisuusperiaatteen mukaisesti kokonaan erillisiä, ja erillisiä ovat myös jakelujärjestelmät, joilla tiedostoja välitetään. Esimerkiksi digitoituja karttoja, valokuvia, käsikirjoituksia ja nuotteja varten on omat jakelujärjestelmät, joiden ominaisuudet on suunniteltu aineistojen erityispiirteitä silmällä pitäen. Asiakas ei kuitenkaan välttämättä havaitse olevansa tekemisissä eri järjestelmien kanssa. Hakuliittymät ovat visuaalisesti hyvin samankaltaisia; vain käytettävissä olevat työkalut vaihtelevat jonkin verran. Lukija voi nähdä pienet erot vertaamalla esim seuraavia: nla.gov.au/nla.mus-an7412026 (nuotti) ja nla.gov.au/nla.map-rm2099 (kartta)

Australian kansalliskirjasto on keskittänyt kaikkien kirjastossa liikkuvien tiedostojen varastoinnin samaan levyjärjestelmään. Systeemi tuntee nimen DOSS - Digital Object Storage System. Kyse ei ole vain digitaalisista kokoelmista, vaan myös esim. kirjaston www-sivuilla tarvittavat tiedostot sijaitsevat siinä. Järjestelmässä on tällä hetkellä aineistoa noin 64 teratavua. Tallennustila jakaantuu levyyn (14 teratavua) ja nauhaan (50 teratavua). Myös nauhalla oleva aineisto on käytettävissä verkossa, mutta vasteaika on tietenkin pidempi. Palvelimet ovat SUNilta ja muodostavat yhtenäisen tallennusverkon (Storage Area Network). Tiedostot tallennetaan varsin karkeaan hakemistorakenteeseen. Aineistojen löytyminen perustuu pysyviin tunnisteisiin ja resoluutiopalvelimeen.

Digitointipäätökset kokoelmien hoitajilta

Australian kansalliskirjastossa on kaksi digitointiin keskittyvää tiimiä. Viisi ammattivalokuvaajaa digitoi kuvaamalla aineistoa, jota ei voi skannata. Kuvaajat tekevät runsaasti myös kaupallisia toimeksiantoja. Vuodessa kertyy noin 3 500 digitoitua yksikköä. (Valokuvauksessa kirjasto on muuten tyystin luopunut filmin käytöstä.) Rutiinimaisempaa digitointia tekee tasoskannereita käyttävä tiimi, jonka vuosituotanto on 13 000 yksikköä. Kaiken kaikkiaan digitaalisiin kokoelmiin on karttunut satatuhatta yksikköä. Molempien yksiköiden työn hallintaa tapahtuu DCM-järjestelmällä.

Digitointipäätökset on tehty kokoelmissa, ja digitointia on tehty tarpeen mukaan. Jatkossa kirjasto suunnittelee myös järjestelmällisempää, kokonaisten kokoelmien kerralla digitointia. Digitaalisia kokoelmia on kuvailtu WWW-sivuilla (www.nla.gov.au/digicoll)

Pysyvät tunnisteet säilytyksen apuna

NLA on rakentanut oman tunnusjärjestelmän digitaalisille objekteille, jotka tallentuvat DOSS-järjestelmään. Tunnuksesta tulee aina tiedoston nimi. Tunnuksen luontisäännöt ovat helpot ja ennustettavat: nimen voi tietää ennen kuin tiedostoa on olemassakaan. Jakelujärjestelmissäkin yhtenäisistä nimistä on hyötyä. Resoluutio eli tunnisteen yhdistäminen tiettyyn tiedostoon tapahtuu laajasti käytetyllä Handle-tekniikalla.

Esimerkiksi yksittäisen kartan tunnus on nla.map-rm1837. Ja kartta löytyy verkosta osoitteesta nla.gov.au/nla.map-rm1837. Erikokoisia versioita luodaan tarvittaessa. Tiedostot eivät siis ole olemassa DOSS:ssa, vaan jakelujärjestelmä luo ne pyynnön saadessaan korkealaatuisesta masterkopiosta. Esimerkiksi tunnuksella nla.gov.au/nla.map-rm1837-t syntyy kartasta peukalonkynsikuva.

PictureAustralia ja MusicAustralia - yhdessä tehtyjä palveluja

PictureAustralia (www.pictureaustralia.org) on eräänlainen kuvatietokantojen yhteisluettelo, joka sisältää 1,2 miljoonaa kuvaa 40 eri organisaatiosta. Kuvista huolehtivat organisaatiot itse, mutta niiden kuvailutiedot on kerätty yhteen tietokantaan.

Samalla tavalla on rakennettu MusicAustralia (musicaustralia.org), joka sisältää nuotteja, äänitteitä ja multimediaa sekä tietoja ja kuvia musiikintekijöistä. Aineisto on vapaasti saatavilla, mikäli mahdollista, mutta mm. tekijänoikeuksien takia 140 000 kuvailutietueesta vain 10 000:een liittyy myös digitaalisia objekteja.

Kirjastossa kannettiin huolta Googlesta - nimittäin siitä, että aineistot saataisiin näkyviin myös hakukoneiden kautta. NLA:n suunnitelmissa onkin tehdä yhteistyötä mm. Googlen kanssa, niin että myös tietokantojen sisältö saataisiin web-hakujen piiriin.

Verkkoaineistoja talteen valikoiden

Verkkoaineistojen keruu NLA:ssa tapahtuu aivan toiselta pohjalta kuin Suomessa. Meillähän kansalliskirjasto tekee robotilla suuria haravointeja. Australiassa keruu on pikemminkin poimintaa. Uusista aineistoista päätetään harkiten, mutta niiden seuraaminen on sitten huolellista, ja ne myös kuvaillaan hyvin. Aineiston kuvailun ja hallinnan välineet on suurelta osin kehitetty kirjastossa. PANDORA-arkistossa on tällä hetkellä nimekkeitä 8 000. Koko arkistolla on 800 gigatavua, mihin mahtuu 15 miljoonaa tiedostoa. Arkiston osoite on pandora.nla.gov.au.

Periaatteessa kaikki kerättävä aineisto on myös yleisön saatavilla. Tämä tarkoittaa sitä, että keruu alkaa yhteydenotolla sivujen julkaisijaan, jonka kanssa solmitaan asiasta sopimus. Vain erikoistapauksissa hyväksytään se, että aineisto arkistoidaan ilman julkistusoikeutta. Käyttöliittymä tukee erityisesti kausijulkaisuja, ks. esim. pandora.nla.gov.au/tep/13878.

NLA on kuitenkin mukana myös kansainvälisissä verkkoarkistointihankkeissa, ja tulevaisuudessa ohjelmaan ehkä otetaan myös laajemmat *.au-nimiavaruuden arkistoinnit.

Takaisin alkuun

Uusi Seelanti: määrätietoista rakennustyötä

Uuden Seelannin kansalliskirjasto Wellingtonissa (klikkaa suuremmaksi) Kuva: Jani Stenvall

 
Uuden-Seelannin kansalliskirjasto (www.natlib.govt.nz) sijaitsee Wellingtonissa aivan parlamentin vieressä. Kirjastorakennuksessa on itse asiassa kaksi erillistä kirjastoa. Kansalliskirjaston "sisällä" toimii toinen kirjasto, nimeltään Alexander Turnbull Library, joka vastaa mm. käsikirjoitus- ja kuvakokoelmista. Lisäksi Alexander Turnbull Library saa kokoelmiinsa aina yhden vapaakappaleen, joka on se oikea arkistokappale. Kansalliskirjasto puolestaan lainaa omaa vapaakappalettaan asiakkaille.

Uuden-Seelannin kansalliskirjastossa vierailun teki erityisen kiinnostavaksi se, että siellä on käytössä sama ENCompass-ohjelmisto kuin Suomessa. ENCompassilla toteutettujen kokoelmien käytettävyyteen ja graafiseen suunnitteluun on uhrattu vaivaa. Discover (discover.natlib.govt.nz) on ennen kaikkea kouluille suunnattu historiallis-kansatieteellinen multimediakokoelma. Matapihi (www.matapihi.org.nz) on useiden kirjastojen, museoiden ja arkistojen kuva-arkistojen yhteistietokanta. ENCompassiin on tallennettu metatiedot, ja itse kuvat sijaitsevat edelleen laitosten omilla palvelimilla (siis samalla tavalla kuin PictureAustraliassa). Muitakin merkittäviä kokoelmia on jo verkossa, esim. Papers Past (paperspast.natlib.govt.nz), vanhojen sanomalehtien kokoelma. Timeframes (timeframes.natlib.govt.nz), kirjaston laajoista valokuva-arkistoista digitoitu kokoelma, on luonnollisesti käytettävissä myös Matapihin kautta. Kirjastossa pidettiin ongelmana käyttöliittymien kirjoa; visiona on, että kun ENCompassin käyttö laajenee, liittymien yleisilmettä ja toiminnallisuutta samanlaistetaan - tässä siis sama trendi kuin Austaliassa.

Kansalliskirjasto on tehnyt periaatepäätöksen, että kaikki luetteloitavissa oleva luetteloidaan ensin kirjaston bibliografisiin tietokantoihin. Voyager-tietokantoihin viedään julkaistujen dokumenttien tiedot ja vanhempaan Tapuhi-tietokantaan luetteloidaan kaikki julkaisematon aineisto kuten luovutetut käsikirjoitukset (paperilla tai elektronisessa muodossa). Näistä järjestelmistä sitten siirretään kuvailutiedot ENCompassiin Dublin Core tai EAD-muodossa. Kirjaston väki on ollut jo pidemmän aikaa ollut suunnitelmassa erillistä järjestelmää, joka voisi huolehtia kaikista tarvittavista metadatakonversioista. Tämä Metadata Conversion Engine on tarkoitus toteuttaa talon ulkopuolelta hankkimalla.

Digitaalisen kansallisaineiston arkisto

Itse asiassa koko digitaalisen aineiston hallintaa on suunniteltu pitkällä tähtäimellä ENCompassin ympärille. Tätä koskevien hankintamenettelyiden aloittaminen oli vierailumme aikana juuri käsillä, mutta rakentamisvaiheen on arvioitu kestävän jopa kolme vuotta. Nykyisessä toiminnassa pyritään varmistamaan, että digitaaliset aineistot ovat vaivattomasti aikanaan siirrettävissä uuteen järjestelmään.

Hallintajärjestelmälle on annettu nimeksi National Digital Heritage Archive (NDHA) eli digitaalisen kansallisperinnön arkisto. Sillä on tarkoitus säilyttää elektronisia vapaakappaleita ja vanhan aineiston digitaalisia kopioita. Järjestelmän arkkitehtuurissa ja toiminnallisuudessa pyritään noudattamaan OAIS-standardia ja täyttämään "luotettavan digitaalisen arkiston" (trusted digital repository) tunnusmerkit.

Australiasta poiketen NLNZ:llä ei ole mahdollisuuksia omaan ohjelmistotuotantoon, vaan järjestelmän on perustuttava valmiisiin ja ylläpidettyihin rakennuspalikoihin. Pieniä ohjelmia kirjasto on kuitenkin rakentanut, joista tunnetuin lienee palkittu Metadata Extraction Tool, jonka avulla voidaan digitaalisesta dokumentista kaivaa esiin teknistä metadataa. Tämä ohjelma tekee paljolti samaa kuin Harvardin yliopiston kirjaston rakentama JHove-ohjelma. Kirjastot ovatkin keskustelemassa miten näitä ohjelmistoja kannattaisi integroida tulevaisuudessa.

Digitaalisen aineiston hallintajärjestelmissä NLNZ suunnittelee hyödyntävänsä METSiä (Metadata Encoding and Transmission Standard). Lyhyesti sanottuna METS on tapa paketoida digitaalinen objekti ja sen kuvailutietoja XML:n avulla ilmaistuksi kokonaisuudeksi. Se kuvailee objektin rakenteen sekä nivoo objektin yhteen eri tahoilta tulevan tai jopa eri paikoissa sijaitsevan kuvailutiedon kanssa. Eri kuvailuja voidaan näin tehdä olemassa olevilla standardeilla ja säilyttää niitä olemassa olevissa tietokannoissa. Kutakin formaattia varten tarvitaan vain yksi tietokanta, jossa voidaan säilyttää sekaisin eri yhteyksiin kuuluvia tietueita. Samoin tiedostot voi säilyttää keskitetysti (vrt. Australian DOSS). METS-kuvailu yhdistää eri paikoissa sijaitsevat komponentit mielekkääksi digitaaliseksi objektiksi.

Elektronisten vapaakappaleiden keruu alkamassa

Uudessa-Seelannissa on itse asiassa jo voimassa elektronisiakin aineistoja koskeva vapaakappalelaki, vain asetustasoiset määräykset puuttuvat vielä. Lain mukaan kirjastolla on pikemminkin oikeus kuin velvollisuus säilyttää elektronisia julkaisuja, ja tarkoitus onkin lähteä liikkeelle pienin askelin.

Tekijänoikeuksilla pahasti säikytettyä mieltä hämmensi se, että kansalliskirjastolla on oikeus pitää julki kaikki keräämänsä verkkoaineisto, joka on alunperin ollut vapaasti saatavilla. Jopa rajoitettua aineistoa saa käyttää kirjaston ulkopuolelta, mutta yhtäaikaisten käyttäjien määrä on rajattu tiukasti kolmeen.

Verkon arkistointi tullee perustumaan sekä laajaan haravointiin että suppeampiin, esim. jonkin tapahtuman dokumentointiin liittyviin tallennuksiin. Kustantajiin kirjastolla on perinteisesti ollut tiiviit yhteydet, koska ne vastaavat vapaakappaleiden toimittamisesta. Näitä kanavia voidaan käyttää hyödyksi digitaalistenkin vapaakappaleiden keruussa.

Aineistojen kuvailun osalta Uudessa-Seelannissa pyritään kuvailemaan myös elektroninen aineisto kansallisbibliografiaan, joka siis halutaan pitää kaikenkattavana. Tämä kuvailu on primääri, ja siitä tuotetaan sitten automaattisesti muissa järjestelmissä tarvitut kuvailutiedot eri formaatteihin.

Kirjastokonsortio on osakeyhtiö

Uudessa-Seelannissa on kaikkiaan kahdeksan yliopistoa. Näistä tähän mennessä neljä on muodostanut konsortion nimeltä LCONZ, Library Consortium of New Zealand. LCONZ toimii osakeyhtiömallilla missä konsortioon kuuluvat jäsenet ovat osakkaita. Lisäksi konsortio on ulkoistanut keskeisiä toimintoja kuten laitteistojen ylläpidon ja taloushallinnon. Toimitusjohtaja Derek LeDay uskoi, että uusia jäseniä on tulossa mukaan, jäljellä olevien yliopistojen lisäksi mahdollisia tulijoita ovat ammattikorkeakoulut ja valtion tutkimuslaitokset. Aikataulu saattaa riippua esim. siitä, milloin on järkevää vaihtaa kirjastojärjestelmää. Huomionarvoista oli kuitenkin se, että itsenäisesti kirjastojärjestelmiään hankkineet uusiseelantilaiset kirjastot ovat lähes poikkeuksetta päätyneet Endeavorin tuotteisiin.

Konsortion toiminnan keskeisin osa on Voyager-kirjastojärjestelmä, mutta myös ENCompassia on testattu sekä portaali- että DOMS-käytössä.

Mitä opimme

Monissa asioissa Suomessa asetetut tavoitteet ovat hyvin samansuuntaisia sen kanssa, mitä isäntämaissa oli jo toteutettu. Tärkeimmät matkalta saamamme virikkeet koskivat kenties tiedostojen fyysistä tallennusta, josta huolehtiminen ei meillä ole vielä ollut tarpeeksi esillä. Käytön ja jakelun hallintajärjestelmien yhtenäisyys ja standardisuus ei riitä, vaan turvallisuus, kustannustehokkuus ja palveluiden kehittäminen tuntuvat vaativat jonkinlaista tiedostojen säilyttämisen keskittämistä myös meillä. Tapahtuuko se vain kansalliskirjastossa, vai voisiko myös tässä olla mielekäs tilaisuus kirjastojen yhteistoimintaan, on ajattelemisen arvoinen kysymys.

Molemmat kansalliskirjastot vaikuttivat vireiltä ja eteenpäin pyrkiviltä paikoilta, joiden työtä kannattaa pitää silmällä. Molemmissa vastaanotto oli lämmin ja erinomaisissa järjestelyissä oli nähty paljon vaivaa. Toivomme, että saamme tilaisuuden maksaa samalla mitalla takaisin.

Takaisin alkuun

Esa-Pekka Keskitalo, sovellussuunnittelija
Jani Stenvall, pääsuunnittelija
Helsingin yliopiston kirjasto, Tietokantapalvelut
PL 26, 00014 HELSINGIN YLIOPISTO
Email: esa-pekka.keskitalo(at)helsinki.fi ja jani.stenvall(at)helsinki.fi