Tietolinja
01/2003

Kopioluetteloinnin organisointi Linnea-verkossa

Juha Hakala
Helsingin yliopiston kirjasto

URN:NBN:fi-fe20021476

Luettelointi on tieteellisissä kirjastoissa yksi aikaa vievimmistä ja tarkkuutta vaativimmista tehtävistä. Sitä voidaan nopeuttaa merkittävästi ja samalla kohottaa tietueiden laatua kopioimalla tietueet muualta. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty, mutta nykytekniikalla kuitenkin toteutettavissa tehokkaasti. Tässä artikkelissa kuvataan miten Linnea-verkon kopioluettelointikäytännöt modernisointiin vuoden 2002 kuluessa.

Kopioluettelointi VTLS-järjestelmän aikana

VTLS-pohjaista Linnea-verkkoa rakennettaessa yksi keskeisistä tavoitteista oli yliopistokirjastojen Linda-yhteisluettelon rakentaminen. Vuonna 1993 avatun Lindan avulla haluttiin sekä parantaa tiedon löytyvyyttä että tehostaa kopioluettelointia. Molemmissa tavoitteissa onnistuttiin; on arvioitu että kirjastot voivat poimia Lindasta tietueet keskimäärin noin puoleen luetteloitavasta uutuusaineistosta. Takautuvassa luetteloinnissa kate voi olla merkittävästi heikompi. Kopioinnin onnistumisprosentti vaihtelee paljon aineiston luonteen, iän ja kielen perusteella. Koska kansallisbibliografian takautuva konvertointi on saatu valmiiksi, kotimainen aineisto saadaan periaatteessa kattavasti - kansallisbibliografiatallennuksen hitaus on ainoa pullonkaula. Mutta ulkomaisen aineiston osalta osumaprosentti on ollut heikompi, koska yliopistokirjastojen luetteloijien oli vaikea päästä käsiksi ulkomaisiin järjestelmiin.

Jo VTLS:n aikana eräät kirjastot kehittivät menetelmiä tietueiden kopiointiin ulkomaisista tietokannoista. Helsingin yliopiston kirjaston Hankinta- ja luettelointipalveluissa Tommi Koskinen rakensi sovelluksen, jonka avulla USMARC-tietueet saatiin helposti konvertoiduksi lähes virheettömään FINMARC-muotoon ja ISO 6937/2-merkkivalikoimaan. Hankinta- ja luettelointipalvelun henkilöstö tottui siten jo VTLS-aikana kopiointipohjaiseen luettelointiin. Muut kirjastot eivät kuitenkaan soveltaneet HYK:n välineitä. Tästä syystä esimerkiksi amerikkalaisiin kirjastoihin verrattuna hyvin suuri osa aineistosta jouduttiin luetteloimaan itse. Lisäksi kopioluettelointi toimintana jäi Lindan hyödyntämistä lukuun ottamatta vieraaksi.

Voyager ja kopioluettelointi

Voyager-järjestelmässä on VTLS:ään verrattuna oleellisesti paremmat valmiudet kopioluettelointiin. Hankintaan ja luettelointiin on erilliset client-sovellukset, ja niissä nolemmissa on Z39.50-moduli. Periaatteessa kaikki oli siis OK, mutta käytännössä kopioluettelointi olisi ollut vaikeaa ilman lisäeväitä.

Tietueiden konvertointi oli yksi ongelmista. MARC21-tietueiden muuntaminen käsin Linnea-verkon MARC21-Fin -muotoon on kovin työlästä, puhumattakaan esimerkiksi UNIMARC-tietueiden muokkaamisesta meille sopiviksi. Myös merkit, kuten tavallista, vaativat lisähuomiota: ASCII7-merkistön ulkopuoliset merkit kuten skandit menivät järkiään pieleen.

Konvertointia varten Linnea-verkossa on otettu käyttöön UseMARCON-ilmaisohjelma, jonka avulla luetteloijat pystyvät itse muuntamaan tietueet PC:llään oikeaan muotoon. Tämä onnistuu tietenkin vain jos sopivat konversiotaulukot on rakennettu; esimerkiksi UNIMARCista emme vielä toistaiseksi pysty muuntamaan tietueita MARC21-Fin -muotoon, mutta jos monet kirjastot tarvitsevat tämän konversion, selvitämme mahdollisuudet sen rakentamiseen. Toistaiseksi vasta MARC21 - MARC21-Fin -muunnos on tuotantokäytössä.

Toinen Voyagerin ongelma oli sen Z39.50-asiakasohjelman toiminnallinen rajoittuneisuus. Amerikkalaisten kirjastojärjestelmätoimittajien välisessä vertailussa Voyagerin Z39.50-ominaisuudet ovat hyvää keskitasoa, mutta verrattuna markkinoiden parhaisiin kaupallisiin tuotteisiin eroa kertyy varsin paljon.

Voyagerin kiusallisin Z-puute oli etätietokantojen konfiguroinnin vaikeus. Kopioluettelointiin käytettävien kohdetietokantojen tiedot olisi pitänyt tallentaa ja ylläpitää kussakin yliopistossa erikseen. Tietojen jako keskitetysti ei ollut Linneassa käyttöön otetussa ohjelmaversiossa mahdollista (tämä ominaisuus on kehitteillä), saati etätietokantojen Z39.50-konfiguraatiotietojen automaattinen päivittäminen ohjelmistotoimittajan ylläpitämästä tietokannasta. Koska Z39.50 on monimutkainen protokolla, myös Z39.50-sovelluksen konfigurointi voi olla vaikeaa, ellei tunne standardia hyvin. Lisäksi, jos kohdetietokantoja on paljon, niiden tietojen tallentamiseen ja ylläpitoon menee runsaasti aikaa vaikka Z39.50 olisi miten tuttu.

Näiden puutteiden vuoksi arvioimme kopioluettelointia varten myös kahta muuta Z39.50-sovellusta: ONE-2 -projektissa kehitettyä ICONE-ilmaisohjelmaa sekä BookWhere-ohjelmistoa (http://www.web-clarity.com/products/overview_bookwhere.html), jota kehittää kanadalainen Sea Change -yritys.

Testeissä havaittiin ICONEn toiminnassa puutteita - kuten sovelluksen kaatuilu -, jotka olisivat tehneet sen tuotantokäytön raskaaksi. BookWhere sitä vastoin todettiin hyvin luotettavaksi ja monipuoliseksi ohjelmaksi. Sen paras piirre on järjestelmätoimittajan ylläpitämä konfiguraatiotietokanta, johon oli määritelty syyskuuhun 2002 mennessä 1014 Z39.50-palvelimen ja 1325 tietokannan käyttötapa. Osa näistä tietokannoista tosin on maksullisia. BookWheren asennettuaan luetteloijalla on siis heti ulottuvillaan melkoinen määrä tietokantoja, niiden joukossa hyvin isoja järjestelmiä kuten Kongressin kirjaston tietokanta ja Kalifornian yliopiston yhteisluettelo MELVYL.

Tietokantojen yhteystietojen muuttuessa Sea Change tekee tarvittavat Z39.50-konfigurointimuutokset keskitetysti tietokantaansa, mistä luetteloijien BookWhere-clientit hakevat päivitykset automaattisesti aina ohjelmistoa käynnistettäessä. Meidän kokemustemme mukaan Sea Change päivittää tietokantaa kiitettävän ahkerasti. Osasyy tähän lienee se että BookWhere-ohjelmalla on erittäin laaja käyttäjäkunta, ja mahdolliset ongelmat raportoidaan Sea Changelle nopeasti. Yksikään kirjastojärjestelmätoimittajista ei ilmeisesti tarjoa vastaavaa palvelua, ja ICONEn tapaisessa ilmaissovelluksessa ylläpidon organisointi olisi vaikeaa. BookWheressä tukimaksulla katetaan sekä normaali ohjelmistokehitys sekä konfiguraatiotietokannan ylläpito.

Testitulosten perusteella tehtiin päätös BookWhere 4.0:n hankkimisesta kaikille yliopistokirjastoille. Sea Change -yrityksen kanssa neuvoteltiin keväällä 2002 edullinen keskitetty lisenssi, joka mahdollistaa 300 client-sovelluksen asentamisen. Syyskuussa 2002 BookWhere-asennuksia oli Linnea-kirjastoissa noin 260. Sea Changen kanssa tehdyn sopimuksen nojalla mikä tahansa suomalainen kirjasto voi hankkia ohjelmistolisenssin kansalliskirjastolta, ja jos 300 käyttäjän lisenssi täyttyy, lisenssiä voidaan laajentaa samaan hintaan. Kansalliskirjasto ei peri välityspalkkiota omasta toiminnastaan, ja oletamme tietenkin että kotimaisia järjestelmiä käyttävät kirjastot hyödyntävät ensisijaisesti niiden Z39.50-asiakasohjelmia, jotka on rakennettu varsin monipuolisiksi.

BookWhere kattaa perusmuodossaan erittäin hyvin maksuttomat tietokannat Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Eurooppalaisten järjestelmien tiedoissa oli puutteita. Linnea-käyttäjiä varten esimerkiksi pohjoismaiset yhteisluettelotietokannat oli Libristä lukuun ottamatta lisättävä kohdejärjestelmien joukkoon. Ja Libriskin kaipasi hiukan virittämistä ennen kuin suostui toimimaan kunnolla.

Kopioluetteloinnista tähän mennessä saatujen kokemuksien perusteella tiedämme että maksuttomien palvelujen kate on hyvä. HYK:n hankinta- ja luettelointipalvelussa kyettiin syyskuun 2002 tietokantavalikoimalla kopioluetteloimaan noin 95 -97 % uutuushankinnoista. LINDA on edelleen kopioinnin tärkein lähde ja muu kopiointi tehdään pääasiassa BookWhereen konfiguroiduista ilmaistietokannoista. Mutta takautuvaa luettelointia sekä "eksoottista" aineistoa varten tarvitaan vielä uusia välineitä.

Kevään ja kesän 2002 kuluessa Linnea-kirjastot testasivat OCLC:n WorldCat-tietokantaa, joka on maailman suurin bibliografinen tietokanta. Havaittiin, että uuden anglo-amerikkalaisen aineiston luetteloinnissa se antaa hyvin vähän lisäarvoa ilmaistietokantoihin verrattuna. Mutta jos luetteloitava aineisto on vanhaa tai vielä vanhempaa tai jos se ei ole englanninkielistä, WorldCatista saattoi olla merkittävä apu. Näiden tulosten rohkaisemana Linnea-konsortio päätti elokuussa 2002 solmia OCLC:n kanssa sopimuksen WorldCatin käytöstä, ja syyskuusta 2002 lähtien ylipistokirjastot ovat hyödyntäneet tiukan paikan tullen - eli jos ilmaiset tietokannat tarjoavat vesiperän - lähes 50 miljoonaa tietuetta sisältävää, 41.000 kirjaston WorldCat-yhteisluetteloa.

Syksyn 2002 mittaan useimmat yliopistokirjastot ovat aloittaneet WorldCat-käytön, joka kuitenkin ilmaistietokantojen ansiosta jäänee kohtuullisen vähäiseksi. Sen vuoksi lisenssi, joka OCLC:n normaalikäytännön mukaan hinnoitellaan onnistuneiden (tietueita tuottaneiden) hakujen määrän mukaan, ei tullut Linnea-kirjastoille kalliiksi. Jatkossa hinta voi tosin nousta, jos kirjastot joutuvat kaikesta huolimatta turvautumaan WorldCatiin usein, ja vielä löytävät sieltä haluamansa.

Luetteloinnin käytäntö

Ulkomaisen aineiston luettelointi sujuu tätä nykyä Linnea-kirjastoissa seuraavasti:

1. Luetteloija tarkistaa löytyykö tietue jo omasta tietokannasta tai Lindasta.

2. Jos tietuetta ei löydy, luetteloija valitsee BookWhere-järjestelmän maksuttomista tietokannoista ne, jotka ovat luetteloitavan julkaisun kannalta relevantteja. Valinta perustuu terveeseen järkeen ja omaan kokemukseen. Etätietokannoista tehdään yleensä ISBN- tai ISSN-haku; vanhaa aineistoa etsitään tekijällä ja nimekkeellä. Jos onni on myötä ja tietue löytyy useista tietokannoista, valitaan se tietue joka on täydellisin, esimerkiksi sellainen johon on tallennettu sisällysluettelo. Tietue tallennetaan BookWhere-ohjelmasta vaihtomuotoiseksi tiedostoksi PC:lle. Ruuhkattomina aikoina - esimerkiksi aamulla - tietueet tulevat Atlantin toiselta puolelta parhaimmillaan noin sekunnissa haun lähetyksen jälkeen. Sen jälkeen kun amerikkalaiset ovat heränneet ja menneet töihin esimerkiksi Kongressin kirjaston tietokanta voi olla aika ruuhkainen; kirjasto sallii toistaiseksi vain 250 samanaikaista Z39.50-käyttäjää.

3. Jos tietuetta ei pystytä paikallistamaan maksuttomista tietokannoista - niistä jotka ovat ilmaisia, tai niistä jotka ovat meille maksuttomia Skandinaavisen virtuaalisen yhteisluettelon tai muun sopimuksen kuten ONE Associationin (katso alla) nojalla - voidaan viimeisenä hätävarana käyttää maksullisia tietokantoja. Linnea-kirjastot ovat hankkineet lisenssin OCLC:n WorldCat-tietokannan käyttöön; on mahdollista että jatkossa maksullisia tietokantoja tulee muitakin, jos testein voidaan todentaa ao. tietokannan käyttökelpoisuus.

4. Vaihtomuotoinen tiedosto konvertoidaan UseMARCON-sovelluksella MARC21-Fin-muotoon ja Voyagerin merkkivalikoimaan. Tämä muunnos hoituu hyvin nopeasti.

5. Tietueet luetaan sisään Voyagerin hankinta- tai luettelointisovellukseen, ja niihin tehdään tarvittavat muutokset ja täydennykset. Periaatteena on, että käsin tehtäviä muutoksia olisi mahdollisimman vähän. Esim. kuvailukieltä ei tarvitse muuttaa (Linnean yhteisiä kuvailuperiaatteita väljennettiin tältä osin vuoden 2002 alussa) eikä ulkomaisia sisällönkuvailuja poistaa (koska niistä on asiakkaille ja sisällönkuvailijoille hyötyä).

Yllä kuvattu prosessi voi vaikuttaa monimutkaiselta, mutta ei ole sitä. Kokenut ja kopiointiin työprosessina tottunut luetteloija pystyy tällä menetelmällä hankkimaan ja luetteloimaan noin 4000 julkaisua vuodessa. Kopioinnissa harjaantuneet HYK:n luetteloijat ovat todenneet, että kopioluettelointi vaatii hyvää luetteloinnin ammattitaitoa ja siihen perustuvaa silmää sille, mitä tietoja on pakko muuttaa ja minkä voi jättää silleen. Esimerkiksi hakuun vaikuttavien nimien ja sarjan nimekkeiden tarkistusta ei pysty mikään konversio-ohjelma tekemään; nimien kääntäminen amerikkalaisista auktorisoinneista suomalaisiin on käsityötä nyt ja jatkossa (ellei tavallisimpia nimimuutoksia viedä UseMARCONiin). Sen sijaan teknisenä toimenpiteenä kopiointi ja konversio ja tietueen tuominen tietokantaan ovat yksinkertaisia operaatioita.

Yllä kuvattu prosessi on varsin riippumaton kirjaston käyttämästä kirjastojärjestelmästä. Ainoa vaatimus on, että järjestelmän luettelointiclient pystyy lukemaan vaihtomuotoista tiedostoa. Jos järjestelmän sisäinen formaatti sattuu olemaan FINMARC, tarvitaan vain UseMARCON-muunnostaulu MARC21-Fin:stä FINMARCiin - jollaisen kansalliskirjasto on jo tehnyt. Kirjasto on myös tehnyt periaatepäätöksen siitä, että nykyiset ja tulevat konversiotaulumme ovat maksutta kaikkien käytettävissä.

Mitä on vielä tehtävä?

Jos kaikki muut yliopistokirjastot pystyvät kopioimaan yhtä kattavasti ja tehokkaasti kuin HYK ja jos muutkin malttavat olla editoimatta tietueita turhaan (esimerkiksi luettelointikielen vaihto) ja jos kirjastot ovat organisoineet oman toimintansa uuden toimintaympäristön mukaiseksi (kopiointi tehdään jo hankintavaiheessa), uusi toimintatapa säästää runsaasti työaikaa vanhaan verrattuna. Linnean luettelointityöryhmä tekee ensi vuoden alkupuolella selvityksen kopioluetteloinnin käyttöönoton vaikutuksista; sen valmistuttua voitaneen tehdä ainakin summittainen arvio kirjastojen uusista toimintatavoista ja niiden tuomista työnsäästöistä.

Sikäli kuin resursseja todella vapautuu muihin tehtäviin, luetteloijien tuskin tarvitsee olla huolissaan töidensä katoamisesta. Kuvailtavaksi kelpaavaa aineistoa on Webin myötä paljon aiempaa enemmän. Verkkojulkaisujen lisäksi meidän tulisi hoitaa nykyistä kattavammin myös osakohteet, kuten lehtiartikkelit. Oma näkemykseni on, että kopioluettelointi auttaa luetteloijia - ja sisällönkuvailijoita - selviämään kasvavista aineistomäärista ja muista työpaineista, ja kohottamaan merkittävästi luetteloinnin laatua ja yhdenmukaisuutta.

Vaikka luettelointiprosessi on nyt saatu varsin tehokkaaksi, tekemistä on yhä jäljellä. Ohessa muutamia esimerkkejä asioista, joihin HYK:n tietokantapalvelut jatkossa pureutuvat.

Luetteloinnin sovittaminen OpenURL-aikaan

Elektronisen aineiston luettelointi on ollut kirjastoille vaikeaa useista syistä. Säännöt ja käytännöt eivät tässä uudessa maailmassa ole olleet yhtä vakiintuneita kuin esimerkiksi monografioiden ja kausijulkaisujen osalta (joskin myös niiden luettelointisäännöt kehittyvät jatkuvasti). Pahin ongelma lienee ollut URL-tunnukset. Kun esimerkiksi FinELibin lisensoiman elektronisen lehden 856-kenttään tallennetaan lehden URL, syntyy kaksi ongelmaa. Ensiksi, lehden verkko-osoitteen näkevät nekin joilla ei ole lehden käyttöoikeutta. Toiseksi, jokainen URL-osoite vanhentuu aikanaan, joten ennen pitkää URL ei ole validi enää kenenkään näkökulmasta. Tähän ongelmaan on jo törmätty Suomessakin verkkolehtien luetteloinnissa.

Lisenssien jatkuvan muuttumisen ja verkon resurssien lyhytikäisyyden vuoksi URL-tunnusten ylläpitäminen suoraan kirjastojen bibliografisissa tietokannoissa on likipitäen mahdoton työ. Mikä siis neuvoksi?

OpenURL-standardi pyrkii ratkaisemaan tämän ongelman. Sen ideana on, että "OpenURL-tietoinen" järjestelmä, esimerkiksi Voyager versiosta 2001.2, kasaa bibliografisen tietueen tunnistetiedoista OpenURL-tunnuksen, joka on teknisesti URL, mutta jonka tietosisällön avulla resurssi voidaan sitovasti identifioida. Tämä URL-tunnus lähetetään Internet-verkon kautta järjestelmän tuntemalle OpenURL-rekisterille (OpenURL Resolver). Sen sisältämien, lehtiin kytkettyjen lisenssitietojen avulla voidaan, tai ainakin pitäisi voida, selvittää onko asiakkaalla oikeus käyttää asianomaista julkaisua. Jos on, korttinäyttöön tulee sitä kirjastojärjestelmässä rakennettaessa ikoni jota klikkaamalla asiakas saa resurssin, tai siihen liittyvää, kirjaston relevantiksi katsomaa lisätietoa.

Linkitys perustuu siis kirjastojärjestelmän ja OpenURL-rekisterin sisältämiin bibliografisiin tietoihin (joiden on oltava riittävän yhteismitallisia) sekä OpenURL-rekisterin sisältämiin lisensointitietoihin. Niiden tallennuksesta ja myynnistä onkin tullut tuottoisaa liiketoimintaa, jota harjoittavat sekä kustantajat että lisenssitietojen välittämiseen erikoistuneet yritykset.

OpenURL-rekistereiden ylläpito on valtava työ, mutta onneksi data saadaan suurelta osin tulevan portaalisovelluksen mukana, tai se kyetään hankkimaan kolmansilta osapuolilta kun tämän datan vaihtomuodosta on sovittu. Mutta kotimaisten verkkojulkaisujen linkitystä koskeva informaatio meidän on tallennettava itse. Elektrasta selviämme vielä suhteellisen helpolla, mutta vapaakappaleaineisto tulee asettamaan mielenkiintoisia haasteita, ei vähiten siksi että sitä on hyvin paljon. Joka tapauksessa portaalihankkeen neuvotteluvaiheessa on varmistuttava siitä että saamme oikeuden OpenURL-rekisterin sisältämiin linkitystietoihin samoin kuin portaalisovelluksen tietämyskantaan, joka tulee sisältämään tietoa muun muassa käyttäjistämme, tietokantojemme hakutavoista sekä kokoelmistamme.

Uusien kopiointisopimusten laadinta

Vaikka angloamerikkalainen sekä pohjoismainen aineisto on jo tätä kirjoittaessa helposti käytettävissä, löytyy kopiointikartastamme vielä valkoisia läiskiä. Meillä ei ole esimerkiksi virolaisten eikä venäläisten kanssa mitään kopiointisopimuksia, mikä on lisääntyvän naapuriyhteistyön valossa sääli. Moni muukin Euroopan maa on kopioinnin kannalta yhä hankala, ja vaikka aineistoa ei tulisikaan kohdemaasta paljon, jos kaikki joudutaan luetteloimaan itse, ei tilanteessa ole kehumista.

Tähän tilanteeseen on tulossa parannus. ONE-2 -projektin (www.one-2.org) teknisten saavutusten ja Skandinaavisen virtuaalisen yhteisluettelon hankkeen toimintamallin pohjalle on rakennettu ONE (Open Network in Europe) Association, jonka jäseniä ovat kansalliskirjastot ja yhteisluettelo-organisaatiot. Ne sopivat keskenään vastavuoroisesta bibliografisten tietueiden vaihdosta; jokainen siis maksaa omalla datallaan pääsystä kaikkien muiden rekistereihin.

ONE Association (http://www.oneassociation.org) perustettiin kesäkuussa 2002, ja Helsingin yliopiston kirjasto on sen perustajajäseniä, yhdessä esimerkiksi British Libraryn, Bibsysin, Kungliga biblioteketin sekä Dansk BiblioteksCenterin kanssa. Tarkoituksena on laajentaa verkkoa nopeasti, jotta saamme uskottavan vastavoiman OCLC/PICAn EUCatille. Monopolithan eivät koskaan ole hyödyttäneet ainakaan niiden asiakkaita.

HYK selvittää jo vuoden 2002 mittaan mahdollisuudet laatia kahdenväliset sopimukset tietueiden kopioinnista Baltian maiden kansalliskirjastojen kanssa. Ainakin Virossa ja Latviassa tietueiden siirron pitäisi olla teknisesti toteutettavissa, koska järjestelmät (Innopac ja Aleph) tukevat Z39.50-standardia, ja formaatti (USMARC) on tuttu. Emme kuitenkaan tiedä miten eteläiset naapurimme tallentavat kyrilliikkaa, joten teknistäkin selvitystyötä tarvitaan, sopimusten sorvauksen rinnalle.

Venäläiset tietueet

Yhteistyöhön venäläisten kirjastojen kanssa hankaloittavat formaatti- ja merkistöongelmat. RUSMARC on UNIMARC-vetoinen, ja sallii kyrilliikan tallennuksen kaikkiin kenttiin. Aiemmin tietueiden siirto kaatui jo siihen ettei itänaapurissamme ollut Z39.50-pohjaisia järjestelmiä, mutta viime vuosina niitä on syntynyt kuin sieniä sateella. Vakuuttava esimerkki tästä on RUSLANet, Regional University and Science Library Advanced Network in the North-West of Russia (http://www.ruslan.ru:8001/).

Tietueiden kopiointi Venäjältä on nyt teknisesti kiinni siitä, että RUSMARC - MARC21-Fin -konversio saadaan toimimaan. Vaikka venäläiset ovatkin teknisesti edistyneitä, tämä konversio olisi rakennettava Suomessa, koska naapureillamme ei ole MARC21-Fin -tuntemusta. RUSMARC - MARC21 -konversion rakentaminen olisi heille helpompi ja monin tavoin kiinnostavampi vaihtoehto, ja meille riittävä - konversio MARC21:stä MARC21-Fin -muotoonhan on meille arkipäivää.

Meille RUSMARC-konvertterin rakentaminen olisi melkoinen haaste, siitä huolimatta että vastaava muunnostyö tehtiin kyrilliikkaa sisältäville FINMARC-tietueille siirryttäessä VTLS:stä Voyageriin. On todennäköistä että RUSMARC - MARC21-Fin -konversion tekemiseen UseMARCONilla kuluisi taitavaltakin ohjelmoijalta varsin pitkään.